Mad Max: Fury Road (2015) arvostelu – Älä päästä naista rattiin

mad max fury road
Mad Max: Fury Road (2015)

Vuodenvaihteen mahtavin juttu: saimme vihdoin päivitettyä pieneksi käyneen 26-tuumaisemme kunnon televisioon. (Jep, myös leffajuttuja kertyi arkistoon aika pino joulun pyhien yhteydessä. Pino alkaa hiljalleen olla purettu.) Olohuoneen seinää peittää nyt 47-tuumainen ruutu, joka ilostuttaa elämäämme monellakin tapaa. Hyvästi, SCART-johdot – teitä ei tule ikävä! Tervetuloa, takapaneelin USB-portti! Ja ennen muuta: tervetuloa, 3D-kuva! 3D-ominaisuutta piti päästä testaamaan, ja kokeiluelokuvaksi valikoitui viime kevään superspektaakkeli Mad Max: Fury Road (Australia/Yhdysvallat 2015).

Vähän taustaa: en pidä Mad Max -elokuvista. Minusta ne ovat lapsenmielisille ja äijähenkisille suunnattua kaahotusta, jonka tyyli ei ole tarpeeksi pitkälle mietitty tehdäkseen elokuvista kiinnostavia. Ja vielä Mel Gibson, kiitos ei. Samalla on kutenkin huomautettava, etten kuulu elokuvasarjan kohdeyleisöön, ja että on kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olen sarjan aiemmat osat nähnyt. Joka tapauksessa odotukseni Fury Roadin suhteen olivat vaatimattomat. Ensihypen ja kritiikkien perusteella odotin äijäräimettä feministisellä twistillä. Kuulosti pahalta. Kun näin maskuliiniseen elokuvasarjaan tuodaan ”naisnäkökulmaa” tai ”feminististä pointtia”, syntyy usein sellainen rautalankasykkyrä, että oksat pois.

Joskus on ihanaa olla väärässä.

MAD-MAX-veripussi
Veripussi tikunnokassa.

Fury Roadissa liikutaan aiemmista Mad Max -elokuvista tuttuun tapaan post-apokalypsin paahteisessa hiekkaerämaassa. Max Rockatansky (Tom Hardy) joutuu Sotapojat-jengin vangiksi. Hänet viedään jengin tukikohtaan eli Linnoitukseen, jossa hän joutuu luovuttamaan verta taisteluissa loukkaantuneille Sotapojille. Linnoitusta pyörittää Sotapoikien pseudojumala Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne). Linnoituksen hierarkia on kuin irvikuva Platonin valtiomallista: korkeimmalla sijalla killuu Immortan Joe lähipiireineen, sen alapuolella joukko rämäpäisiä Sotapoikia ja pahnanpohjimmaisena valtava määrä puutteessa ja köyhyydessä eläviä Kurjia.

Immortan Joen maailmanjärjestyksessä jokaisella ihmisellä on tarkoitus. Hänen viisi nuorta vaimoaan ovat olemassa synnyttääkseen terveitä ja vahvoja lapsia. Max ja muut ”veripusseiksi” nimietyt verenluovuttajat ja Äidinmaitoa tuottavat naiset ovat kuin koneita, joista imetään elämää ylläpitäviä nesteitä muiden käyttöön. Sotapojat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava armeija. Kurjat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava hallittavia. Nämä olennot ovat Immortan Joelle omaisuutta, materiaa, tuottavia koneita, joilla ei ole välinearvon lisäksi muuta syytä olemassaoloon. Ainoastaan joillakin verisukulaisilla on Immortan Joen silmissä jotakin muuta merkitystä kuin pelkkä välineellinen merkitys.

MAD-MAX-imperan-joe
Immortan Joe hyppää rattiin.

Palataanpa elokuvan tarinan pariin. Erinäisten käänteiden seurauksena Max päätyy Immortan Joen petollisen ykköskuskin eli Furiosan (Charlize Theron) sotarekan kuskinpenkille. Furiosa on mahtava hahmo. Jo ensimmäisen varttitunnin aikana, ennen kuin Furiosan karkumatkan tarkoitus ja motiivit ovat käyneet ilmi, on selvää, että juuri sukupuoli tekee Furiosasta kiinnostavan hahmon. Sotarekkaa ajava mies, jonka otsa on tuhrittu moottoriöljyllä, tuskin olisi kovin kiinnostava hahmo. Sen sijaan Furiosa on upea ilmestys juuri sellaisena kuin on: rohkeana ja riuskaotteisena naisena, joka osaa ajaa isoa autoa. Taas huomattiin, että erot miesten ja naisten välillä eivät rajoitu genitaalialueelle.

(Fury Roadin emansipoivaan tarinaan mahtuu kyllä hutilyöntejäkin, mutta niitä on käytännössä mahdoton käsitellä spoilaamatta elokuvaa. Ehkä asian voisi ilmaista näin: vastakkainasettelu naisten ja miesten välillä on liian voimakas ja tällä kertaa tavalla, joka korostaa naiseuden erinomaisuutta. Metsään mennään niin, että hiekka pöllyää ja torvet soivat. Olisi mahtavaa, jos voitaisiin kerrankin olla ihan vain miehiä ja naisia, ilman ikuista taistelua siitä, kumpi skene on kovempi. Sitä odotellessa.)

MAD-MAX-furiosa
Fury Roadin kovin kuski on käsipuoli – ja kaiken lisäksi nainen.

Fury Road on harvinaisen hiljainen elokuva – siis mitä dialogiin tulee; musiikin ja äänitehosteiden suhteen ei säästellä. Tätä voi jossain määrin pitää huolellisen ohjauksen ja tasokkaan näyttelijäntyön merkkinä. Sanoja ei tarvita, kehonkieli ja visuaaliset viitteet riittävät ilmaisemaan melkein kaiken.

Fury Roadin itseoikeutettu tähti on Charlize Theron, jota ei meinaa tunnistaa omaksi itsekseen. Elokuvan yllättäjä on puolestaan Nicholas Hoult, joka näyttelee sekopäistä sotapoikaa juuri sopivasti maanisella etukenolla. Nuxin hahmo ei ole järin moniulotteinen eikä siksi varmaankaan Houltin uran haasteellisimpia  näyteltäviä, mutta mitäs tuosta – Hoult hoitaa kunnialla sen osan, joka hänelle on annettu.

Sotapoikien aneeminen mölyposse on Fury Roadin parhaita elementtejä. Tämä heiveröisten ja vähäveristen kaahottajien joukko koostuu laumasieluisista luupäistä, joilla ei ole vapaata tahtoa. Mieleen tulevat menneen syksyn terroriteot: kuten islamistitaistelijat, myös sotapojat ovat valmiita uhraamaan oman henkensä hallitsijan puolesta, koska rajan takana odottaa jotain parempaa. Immortan Joen kehittelemän mytologian mukaan taistelussa kuoleva sotilas herää uudelleen Valhallassa ja saa osallistua pitoihin muiden sankarien kanssa. ”I live, I die, I live again”, kuuluu sotapoikien hengennostatus.

MAX-MAX-nux-slit
War boys will be war boys: Nux ja Slit nahistelevat.

Aiemmissa Mad Maxeissa, lähinnä sarjan toisessa ja kolmannessa osassa, minua häiritsi ennen kaikkea kotikutoisen provokatiivinen visuaalisuus. Tiedän, että maantiesotureiden niitit ja nahkakalsarit ovat monelle juuri Mad Maxien ”se juttu” – minusta Rob Halford -puvustus on vain kiusaannuttavaa. Fury Roadissa elokuvasarjan visuaalinen puoli kuitenkin freesattu tavalla, josta pidän. Poissa ovat kasarihevikliseet; niiden tilalle on tullut elementtejä, jotka tuovat mieleeni sekä black metalin että industrialin visuaalisen maailman. Sotapoikien armeija on heiveröisessä aneemisuudessaan mahtava ilmestys – ja entä Imperian Joe itse, huh!

Paikoin Fury Road ampuu teatraalisuudessaan yli. Erityisesti Imperian Joen autoletkaa seuraava ”musarekka” ja sen katolla kaksikaulaista kitaraa vinguttava, pyjamahaalarin näköiseen vaatteeseen pukeutuva virtuoosi ovat ehkä jo liikaa. Missä tahansa muussa elokuvassa vastaava spedeily olisi yksinkertaisesti mautonta, mutta Mad Maxissa sen voi vielä niellä. Hyvän maun rajoja koettelevat spektaakkelit kuuluvat asiaan.

MAD-MAX-musarekka
Musarekka ja pyjamakitaristi.

Ai niin, se 3D! Fury Roadissa on muutamia kohtauksia, joihin 3D tuo merkillepantavaa visuaalista lisää. Paikoin efekti tuntuu toisaalta tekevän erityisesti kohtausten valaistuksesta jotenkin halvan näköistä. Fury Road on nimenomaan visuaalisesti kiinnostava elokuva, ja sen visuaalisuus pääsee hitosti paremmin esiin juuri 3D:nä. 3D ei kuitenkaan tarkoita juuri koskaan pelkkää plussaa – ei tälläkään kertaa.

Terveisiä George Millerille: tee jooko tälle jatkoa, ja tee se hyvin.

*****

Mad Max: Fury Road BD + BD 3D @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD + BD 3D (Steelbook) @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD @ Discshop
Mad Max: Fury Road DVD @ Discshop
Mad Max Antohology BD @ Discshop

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s