Oculus (2013) arvostelu – Katseen voima

OCULUS kansi
Oculus (2013)

Jatketaan kauhuelokuvien parissa. – Odotukseni Oculus-elokuvan (Yhdysvallat 2013) suhteen olivat suhteellisen korkealla. Kaveripiirissä moni kehui. Traileri lupaili näkymättömyyden estetiikkaan ja pimeänpelkoon nojaavaa yliluonnollista kauhua, joka on toteutettu tuotantoarvoista tinkimättä. Periaatteessa Oculus pystyy kyllä lunastamaan nämä lupaukset, mutta jää silti kokonaisuutena jotenkin vajaaksi.

Elokuvan kerronta jakautuu kahteen aikatasoon. Varhaisempi taso sijoittuu vuoteen 2002, jolloin Russellien perhe muuttaa suureen omakotitaloon. Alkuun perheen lapset, 12-vuotias Kaylie ja 10-vuotias Tim, ovat innoissaan uudesta kodista. Pian talossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia, jotka eskaloituvat hiljalleen täysrähinäksi. Oudot ilmiöt näyttävät tavalla tai toisella liittyvän isän kotitoimiston seinällä möllöttävään, massiiviseen antiikkipeiliin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Tim (Brenton Thwaites) vapautuu mielisairaalasta ja tapaa ensi töikseen Kaylie-siskon (jäätävän kaunis Karen Gillan). Puhe kääntyy kohti sisarusten lapsuudenkokemuksia. Tim on sairaalavuosiensa aikana luopunut yliluonnollisista uskomuksistaan ja etsii selityksiä lapsuuden traumoille isänsä mielenterveysongelmista. Kaylie puolestaan syyttää perheensä kohtaamasta tragediasta antiikkipeiliä ja on vakaasti päättänyt tuhota sen, oli Tim asiasta mitä mieltä tahansa.

OCULUS-lapset
Kaylien ja Timin lapsuudenmöröt ovat ehtaa tavaraa.

Kaylie on tehnyt runsaasti tutkimustyötä ja kartoittanut peilin veristä historiaa. Vaikuttaa todellakin siltä, että tämä Lasserin peiliksi nimitetty esine saa ihmiset satuttamaan ja jopa tappamaan toisiaan. Skenaario tuo mieleen Stanley Kubrickin (ja Stephen Kingin) Hohdon: tietyssä fyysisessä objektissa (Lasserin peilissä, Overlook-hotellissa) asuva entiteetti kaivaa ihmisen sisäiset demonit esille ja alkaa ruokkia niitä. Näiden elokuvien tarinamaailmoissa ei siis ole mitään selkeää ulkopuolista uhkaa, vaan objekti, joka pystyy aiheuttamaan suurta tuhoa vaikuttamalla keskushenkilöiden mieliin ja kääntämällä heidät toisiaan vastaan. Molemmissa elokuvissa tämä demoninen objekti edustaa jotakin kallista ja vanhaa, menneen maailman estetiikkaa. Objektilla on pitkä ja hämärä omistushistoria, johon liittyy useita omituisia väkivallantekoja. Lapset (Oculusin Kaylie ja Tim, Hohdon Danny) ja naiset (Oculusin Marie, Hohdon Wendy) vaikuttavat olevan miehiä immuunimpia entiteetin korruptoivalle vaikutukselle (taas yksi hyvä syy olla iloinen siitä, etten ole mies).

OCULUS-uni
Oculusista löytyy pari metkaa kamerakulmaa.

Oculusin alku lupaa hyvää. Myös ne kohtaukset, jotka vaikuttavat paperilla hölmöiltä ja epäuskottavilta, on onnistuttu toteuttamaan intensiivisiksi ja kiinnostaviksi – tästä esimerkkinä tilanne, jossa Kaylie ”tapaa” Lasserin peilin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huutokauppakamarin varastossa. Myös Kaylien selostus Lasserin peilin historiasta ja peilin tuhoamiseen tähtäävät viritelmät ovat omiaan valmistamaan katsojaa pätevälle kauhuhöykyytykselle. Hiljalleen peili alkaa tosiaankin tehdä temppujaan Kaylien ja Timin mielelle, eikä toden ja hallusinaation välistä rajaa ole enää helppo erottaa.

Sitten ote alkaa lipsua. Alussa elokuvan nykyhetken ja menneisyyden tapahtumien vuorottelu on toiminut mukavasti, mutta hiljalleen kronologian eri tasot alkavat sekoittua toisiinsa. Tämä onkin ollut elokuvantekijöiden tarkoitus: peili sotkee tarkoituksella Kaylien ja Timin aikakäsitystä. Menneen ja nykyisen sekoittamisella on siis tarinallinen peruste, muttei se poista sitä tosiasiaa, että lopputuloksena on syntynyt melkoisen sekavaa puuroa.

OCULUS-adult
Ihana Kaylie ja Tim.

Elokuvissa, joissa kronologia jakautuu kahteen aikatasoon, olisi jommankumman aikatason hyvä olla selvästi hallitseva toiseen nähden. Tarjolla on kaksi peruskaavaa: kehyskertomusrakenne (jossa pääpaino on menneisyyden tapahtumissa) ja takaumarakenne (pääpaino nykyisyyden tapahtumissa) välillä. Hyvä painotussuhde voisi olla vaikkapa 70/30, jolloin 70 prosenttia ajasta kulutettaisiin keskeisemmän aikatason tapahtumien kuvaukseen ja loput 30 taas sen vähemmän tärkeän tason tapahtumien esittelyyn. Oculusissa tämä eri aikatasojen osakseen saaman valkokangasajan suhde on suunnilleen 50/50. Kumpikaan aikataso ei nouse hallitsevaksi toiseen nähden, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että elokuvan kerronnasta puuttuu rytmi. – Oculusin tarinaan näistä kahdesta vaihtoehdosta olisi sopinut takaumarakenne, jolloin Kayleyn ja Timin lapsuuden tapahtumat olisi jätetty osittain hämärän peittoon. Tämä olisi vaatinut melkoista käsikirjoituksen rukkaamista tai vaihtoehtoisesti elokuvan kokonaispituuden typistämistä, mutta ainakin lopputulos olisi ollut ryhdikkäämpi.

Elokuvan nimi ja peiliin liittyvä merkityskuorma antavat katsojalle melkoisen nipun avaimia erilaisiin tulkintoihin. ”Oculus” eli silmä viittaa näennäisesti johonkin ulkopuoliseen tarkkailijaan – mutta kun ideaa pyörittelee mielessään hetken, huomaa, että ihminen tarkastelee myös itseään silmien kautta. Mieleen tulee vanha sanonta silmistä sielun peilinä: Lasserin peili on ikään kuin valtava silmä, jonka myötävaikutuksella ihmisen oman sielun pimeimmät puolet lihallistuvat. Lisäksi peili pitää uhrejaan vallassaan nimenomaan tuottamalla heille erilaisia näköharhoja. (Toki peili hämää yhtä lailla myös hahmojen kuuloaistia, mutta ihminen nyt vain sattuu syystä tai toisesta preferoimaan näköaistin kautta saavutettua informaatiota – ainakin, mitä tulee tajunnan tietoiseen alueeseen. Kuuloaisti tuntuu kytkeytyvän pikemminkin alitajuntaan. Mistä näköaistin ensisijaisuus kuuloaistiin nähden sitten johtuu, sitä voi kukin keskenään pohtia.)

OCULUS-kamerat
Peili järjestelee kuvauskaluston oman makunsa mukaan.

Oculus perustuu samannimiseen, jo kymmenisen vuotta vanhaan lyhytelokuvaan, jonka voi katsoa kokonaisuudessaan täältä. Kuten tällaisissa tapauksissa usein on, tiivis ja pienellä budjetilla ilman turhia kikkailuja toteutettu lyhytelokuva on tavallaan kiinnostavampi paketti kuin kokoillan kauhuelokuva. Peilin luonne tosin näyttäytyy lyhytelokuvassa hieman toisenlaisena kuin myöhemmässä feature-elokuvassa, joten älkääpä hämmentykö. Lyhärillä on mittaa vain puolisen tuntia. Suosittelen katsomaan.

Jos Oculusin kerronnallinen ote olisi hivenenkin skarpimpi, olisi se ehdottomasti neljän tähden elokuva. Elokuvasta ei tietääkseni ole olemassa täkäläistä kotikatselutallennetta, mutta Netflixistä se sentään löytyy.

*****

Oculus @ Discshop

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s