Heli Hottinen-Puukko: Suomen talvi – päivästä päivään (2015) arvostelu

suomen talvi
Suomen talvi – päivästä päivään (2015)

Heli Hottinen-Puukko: Suomen talvi – päivästä päivään (2015)
Lukuhaasterasti: 1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Vuoden 2015 lukuhaastekirjojen käsittely venyy myös ensi vuoden puolelle: lukaisin joulun tienoilla aika monta nidettä, ja julkaisen niitä käsittelevät jutut pois alta tammi-helmikuun aikana. Märehdin lukuhaasteen hedelmiä omassa postauksessaan sitten, kunhan saan kaikki vuoden 2015 puolella kirjoitetut kirjapostaukset alta pois.

Suomen talven änkeminen osaksi lukuhaastetta oli työn ja tuskan takana. Olin säästellyt tätä slottia erästä talousaiheista teosta varten, mutta koska mieli on suuntautunut syksyn ja talven aikana aivan muihin asioihin, sieti tämä raksi mennä muuhun käyttöön. Kiinnitin jo lukuhaasteeseen tutustuessani huomiota slotin tekstimuotoiluun: teoksen täytyy siis olla kirjailijan kirjoittama. Toisenkinlainen muotoilu olisi ollut mahdollinen: kirja kirjoittajalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Mitä ero on kirjailijan ja kirjoittajan välillä? Mikä on kirjailija? Mutuna sanoisin, että hän on henkilö, joka kirjoittaa kirjoja elääkseen. Tämän muotoilun rampuus käy kuitenkin ilmeiseksi, kun pohditaan, kuinka moni (harva) suomalainen kirjailija saa nykyään pääelantonsa kirjojen kirjoittamisesta.

Esimerkiksi Kirjailijaliitto pitää jäsenyytensä edellytyksenä sitä, että hakija on julkaissut vähintään kaksi kaunokirjallista teosta, jotka täyttävät tietyt laatukriteerit – tätä on usein pidetty myös kirjailijuuden vähimmäismääritelmänä. Sen sijaan Suomen Tietokirjailijoiden jäsenyyteen riittää yksi julkaistu teos. No. Suhtaudun itse hivenen nuivasti ajatukseen, että kirjailijalta ei vaadita kuin yhden teoksen kirjoittamista ja julkaisemista. Heli Hottinen-Puukolla näyttää olevan kattava työhistoria kirja-alan töiden parissa, mutta kirjoja hän ei ole ennen Suomen talvea (ymmärtääkseni) kirjoittanut. Kai hän siitä huolimatta on kirjailija sanan perinteisessä merkityksessä. – Ja nyt jaarittelu sikseen.

Jokainen Suomen vuodenajoista on minulle omalla tavallaan hyvin rakas, ja seuraan vuoden kiertoa uskoakseni säntillisemmin kuin suurin osa suomalaisista. Aiemmin luin orjallisesti aina vuodenajan vaihtuessa Topeliuksen SumutarinoidenVuodenajat”-osiosta tulevaa vuodenaikaa koskevan luvun. Perinne ehti elää lähemmäs kymmenen vuotta, kunnes kyllästyin. Kaikkiaan olen otollista yleisöä kaikenlaiselle eri vuodenaikoihin leimautuvalle kirjallisuudelle. Eipä siis ihme, että innostuin, kun törmäsin tänä syksynä ilmestyneeseen Suomen talvi -tietokirjaan. (Lisäys 1.1.2016: SKS on näemmä julkaissut myös samantyyppisen teoksen Suomen kesästä. Täytyy tutustua myös tähän niteeseen.)

Teoksessa käsitellään kutakin talvemme 91 päivästä yhden tai kahden aukeaman verran. Fokus on perinteissä ja tapakulttuurissa, mutta mukaan mahtuu jonkin verran myös luonnon ilmiöiden seuraamista. Kirjoitusote on kepeä ja sohvapöytäkirjamainen. Takakannessa kirjaa luonnehditaan ”talven käsikirjaksi”, mikä ei kuitenkaan kuvaa teoksen sisältöä mainittavan hyvin.

Joulukuun tekstien keskeisin sisältö liittyy jouluun ja siihen liittyviin tarinoihin ja traditioihin. Tekstit ovat sinällään kiinnostavia ja taitavasti kirjoitettuja, mutta viimeistään kuun puolivälin paikkeilla alkaa vähän puuduttaa. Käsitellyt traditiot ovat jo niin tuttuja juttuja, että olisi toivonut niihin hieman tuoreempaa näkökulmaa tai nostoja sellaisista aiheista, jotka eivät ole kaikille yleissivistyneille suomalaisille peruskauraa. Vai olenko vain poikkeuksellisen hyvin perehtynyt suomalaisiin juhlaperinteisiin ja niiden taustoihin? Epäilen. Kuun päiviä kuvaamaan olisi kaivannut muitakin juttuja kuin (juhla)traditioita ja tarinoita niiden taustalla. – Tässä nähdään jälleen kerran, kuinka suuri merkitys markkinoinnilla on. Mikäli teoksen markkinoinnissa olisi viestitty, että kyse on nimenomaan kansanperinteeseen painottuvasta kirjasta, ei traditioihin liittyvien tekstien suuri määrä häiritsisi. Takakannen maininta ”talven käsikirjasta” ja muu teokseen liittyvä markkinointiviestintä antaa kuitenkin odottaa nimenomaan yleispätevää ja laajaa katsausta aiheeseen.

Joulukuuta käsittelevissä teksteissä häiritsee myös dikotominen aikakäsitys. Kirjan maailmassa on kaksi aikaa: hämärästi määritelty kristillisen kulttuurin nykyisyys ja pimeät ”vanhat ajat”. Esikristilliset tavat ja perinteet nähdään lähinnä kristillisten tapojen ”esiasteina”. Kristillisen uskon nojaan rakentunut tapakulttuuri on se normi ja perusta, jota vasten ei-kristillistä kulttuuria tarkastellaan. Asioita lähestytään turvallisesta ja jokseenkin ahtaasta näkökulmasta. Kokonaisvaikutelma muistuttaa tämän vuoksi lapsille suunnattuja kirjoja, joiden tavoitteena on perehdyttää piltit täkäläiseen kulttuurihistoriaan. Mieleen tulevat jostain ihmeen syystä erityisesti  Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat. Koiramäet ovat mahtavia lastenkirjoja, mutta aikuisille lukijoille suunnattua Suomen talvea vastaava ylivarovainen ja hieman naiivi lähestymistapa ei mairittele.

Tammi- ja helmikuussa ylettömästä perinnekimarasta päästään eroon, ja aiheita käsitellään monipuolisemmin – jopa liiankin monipuolisesti. Mukaan mahtuu muutama juttu, joiden paikkaa ”talven käsikirjassa” voidaan pitää kyseenalaisena. Tammikuulle mahtuu muun muassa suomalaisten sanomalehtien historiaa ja Monte Carlon rallia käsittelevät jutut. Miten nämä aiheet liittyvät talveen vuodenaikana? Myöskään helmikuulle sijoitettu Alvar Aaltoa käsittelevä teksti ei tunnu olevan aivan paikallaan näiden kansien välissä. Nämä aiheet on otettu mukaan sillä perusteella, että jokin aiheisiin liittyvä merkkipäivä osuu Suomen talvikuukausiin – mutta tällä periaatteella kirjan olisi voinut täyttää aivan millä tahansa jutuilla, joista saadaan jonkinlainen päivämääräkytkös Suomen talvikuukausiin.

Mitä sitten olisin toivonut kristillisten traditioiden ja sekalaisten vuosipäivien esittelyn tilalle? Ripustaudun nyt tuohon takakannessa mainittuun talven käsikirja -luonnehdintaan. Kotuksen sanakirjan mukaan käsikirja on teos joka esittää keskeiset (käytännön) tiedot joltakin alalta. Juuri käytännönläheisyyttä jäin teokselta kaipaamaan. Mukana on onneksi monia talvisia reseptejä, villasukkaohjeet ja vinkkejä esimerkiksi pilkkiretkelle sekä revontulien ja tähtitaivaan tarkkailuun. Nämä ovat teoksen parhainta antia, ja juuri tällaisia ohjeita talvisiin puuhiin olisin kaivannut käsikirjaksi tituleeratulta teokselta lisää.

Lisäksi olisin toivonut, että kirjassa keskityttäisiin vieläkin enemmän niihin muutoksiin, joita pohjoinen luonto käy talven aikana läpi. Vuodenajat ovat ennen kaikkea luonnonilmiöitä, joten tuntuu nurinkuriselta, että niitä käsitellään lähinnä taustana kulttuurillisille ja uskonnollisille ilmiöille. Toki teoksessa on mukana lukuja, joissa keskitytään selväsi johonkin luonnonilmiöön – tästä esimerkkeinä eläinten muuttomatkaa ja talvehtimista koskeva luku, lintujen talviruokintaan opastava luku (jossa on niin ikään sitä peräänkuuluttamaani käytännönläheisyyttä) ja talventörröttäjien sielunelämää kuvaileva luku. Näitä olisin toivonut teokseen lisää.

Jokaiseen päivään on liitetty pieni infopallo, jonka sisällä mainitaan, millaisia merkkitapahtumia kyseiselle päivämäärälle on eri vuosina sijoittunut. Näyttää siltä, että nämä pienet tiedonmurut on napattu suoraan Wikipedian eri päivämääriä käsitteleviltä sivuilta (esimerkkinä tämä sivu). Suurin osa infopallojen datasta ei liity mitenkään Suomen talveen, ja vaikka liittyisikin, on parilla rivillä summatun irtonippelin änkeminen osaksi lukuja täysin turhaa. Voin rehellisesti sanoa, ettei kirjan infopalloista tarttunut päähäni yhtäkään tapahtumaa tai deltajia.

Teoksen taitto on kaunis ja selkeä. Etenkin kansikuvasta pidän tavattoman paljon. Visuaalisessa ilmeessä on kuitenkin muutamia häiritseviä seikkoja, joista en malta olla huomauttamatta. Luvut on otsikoitu malliin ”1 tammikuuta” – siis ilman numeron perään kuuluvaa pistettä. Etenkin graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneille taittajille tuntuu olevan valitettavan tyypillistä se, että kiva visuaalinen ilme jyrää kielioppisääntöjen yli mennen tullen. Se ei sinänsä ole mikään ongelma – kunhan sanalliseen viestintään suuntautuneet tyypit pitävät puolensa ja huolehtivat, että tällaisia suomen kieliopin vastaisia muotoiluja ei lopulliseen taittoon pääse.

Toinen valituksen aihe liittyy kuvateksteihin – tai oikeastaan niiden puutteeseen. Kirjan tekijöillä näyttää olevan kuviin naistenlehtimäinen asenne: ”Laitetaan nyt jotain mikä liittyy aiheeseen edes etäisesti, ei niillä yksityiskohdilla tai edes lähteellä ole niin väliä. Kunhan kuvassa on oikea fiilis.” Monet teoksen kuvista näyttävät netin persoonattomista kuvapankeista napatuilta kuvituskuvilta. Toki teoksen loppusivuilta löytyy luettelo kuvalähteistä, mutta kuvien konteksti jää edelleen hämäräksi. Kuka on sivulla 91 rukkia pyörittävä nainen? Miltä vuosikymmeneltä kuva on? Kenen tekemä on sivulla 121 nähtävä piispa Henrikiä ja Lallia esittävä maalaus, ja miltä vuosisadalta se on peräisin? Ja niin edelleen. Tällaisten tietojen puute kertoo jotain olennaista kirjan luonteesta: se on tehty fiilisteltäväksi ja selailtavaksi, ei niinkään tietolähteeksi. SKS:n kaltaiselta laatukustantamolta voisi mielestäni odottaa kiinnostusta ja herkkyyttä tällaisille yksityiskohdille.

Omat suosikkilukuni teoksessa keskittyvät aiheisiin, joissa luonto ja kansanperinne lyövät kättä. Tällaisia lukuja ovat muun muassa Heikin (19. tammikuuta) ja Paavalin (25. tammikuuta) päivile omistetut luvut ja kynttelinpäivää (2. helmikuuta) ja siihen liittyviä uskomuksia käsittelevä luku. Monissa lempiluvuistani käsitellään talven selän taittumiseen ja lähestyvään kevääseen liittyviä uskomuksia. Juuri näistä luvuista kirja ansaitsee kiitosta.

Suomalaisen kirjallisuuden seura on näköjään luopunut ainakin osittain suomalaisten kirjapainojen palveluksista: Suomen talvi on painatettu Sloveniassa. En paheksu, sillä tiedän omakohtaisesti, kuinka valtava ero on suomalaisten ja tiettyjen itäeurooppalaisten/balkanilaisten/aasialaisten painotalojen hinta-laatusuhteessa. Tietyt laatuvaatimukset täyttävä painotuote maksaa Itä-Euroopassa tai Aasiassa painettuna kustantajalle yleensä merkittävästi vähemmän kuin vastaava Suomessa painettu nide – ja painokustannukset täytyy lopulta leipoa kuluttajahintoihin. Miksi maksaa kotimaiselle painotalolle mansikoita, kun saman tuotteen saa vähän kauempaa huomattavasti edullisemmin? Harva kuluttaja on valmis pulittamaan ekstraa siitä, että saa lukea suomalaisessa painotalossa painettua kirjaa. Vai pitäisikö avainlippumerkki ottaa käyttöön myös kirjakaupoissa? Kun kuluttajakäyttäytyminen on mitä on, yhteistyöstä Baltian, Balkanin ja Aasian painotalojen kanssa on tullut monille kustantamoille elinehto. Mitä pienempi kirjatalo, sitä tärkeämpää painokustannusten leikkaaminen on. Suomalaisen kirjallisuuden seuran tuotteet ovat toki yhä sisällöltään pääosin suomalaisia, mutta painotuotteina niiden alkuperä ei välttämättä ole niin sinivalkoinen. Ei sillä, että tämä näkyisi jotenkin kirjojen laadussa. Suomen talvi on painotuotteena kaunis ja jämäkkä – siis jälleen yksi osoitus siitä, että edullisemmat painokustannukset eivät välttämättä tarkoita huonoa laatua.

Suomen talvi @ Adlibris

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s