Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle (2002)

24 preludia
24 preludia yhdelle fuugalle (2002)

Koko viime viikko kului tuoreiden musiikkidokumenttien merkeissä (Kurt Cobain: Montage of Heck, Amy). Jatketaan vielä yhden tekstin verran musiikkidokkareiden parissa, mutta siirrytään nyt taidemusiikin puolelle.

Olen katsonut Arvo Pärtistä kertovan Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle -dokumentin (Arvo Pärt: 24 prelüüdi ühele fuugale, Viro 2002) joka syksy jo vuosien ajan. Kyse on eräänlaisesta rituaalista: dokumentti kuuluu vuoden kiertoon siinä missä kynttiläostokset tai kesäkenkien pakkaaminen kaappiin. Niinpä kyseinen dokumentti saattaa hyvin olla kautta aikain eniten katsomani elokuva. Voisi luulla, että lukemattomien katselukertojen jälkeen osaisin elokuvan jo ulkoa, mutta niin vain löydän siitä joka vuosi jotakin uutta. Niin tapahtui tänäkin syksynä.

Kävin loppukesästä erään minulle ennestään enemmän tai vähemmän tuntemattoman henkilön kanssa hauskan keskustelun, joka meni jotakuinkin näin:

Minä: Kuunteletko sä miten paljon taidemusiikkia?

Toinen henkilö: En hirveesti, mutta viime aikoina oon alkanu tutustua enemmän siihen puoleen. Bachin Goldenberg-muunnelmia, jotain Händelin juttuja ja sitten jotain näitä uudempia.

Minä: Varmaan Pärtiä myös?

Toinen henkilö: Joo, mutta siis Pärtistähän tykkää kaikki.

Tämäntapaisen sananvaihdoin voisi käydä varmaankin lähes kaikkien tuttavapiiriini kuuluvien henkilöiden kanssa. Pärtistähän tykkää kaikki. Pärt on eräänlainen modernin länsimaisen taidemusiikin itsestäänselvyys. Ne, jotka eivät hänen musiikistaan pidä, eivät todennäköisesti ole sitä kuulleet… tai pikemminkin: eivät todennäköisesti tiedä sitä kuulleensa, Pärtin musiikilta kun on tässä maailman ajassa vaikea välttyä kokonaan.

24-PRELUDIA-haastattelu
Pärt kertoo lapsuudestaan.

Monet Pärtin sävellykset ovat äärimmäisen helppoja lähestyä, ja siksi ne ovat alkaneet kuulostaa omaan korvaani jotenkin latteilta. Pärtin tunnetuimpien teoksien, kuten Spiegel im Spiegelin ja Für Alinan kuuleminen esimerkiksi elokuvien ääniraidalla herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Tapahtuu jompikumpi kahdesta: joko musiikki jyrää kaikessa syvyydessään elokuvan tarinamaailman altaan pois, tai sitten läsnä olevan kohtauksen konkretia onnistuu syömään musiikilta sen tehot. Jompikumpi voittaa, musiikki tai Pärt…. Yleensä se on Pärt.

Paitsi Pärtin musiikki, myös hänen persoonansa vaikuttaa olevan melko laajalti tunnettu. Hän on se lempeä, nätisti vanhentunut ukko, joka puhuu saksaa, englantia ja venäjää hassusti murtaen. 24 preludia yhdelle fuugalle syventää Pärtin henkilökuvaa 24 lyhyen tuokiokuvan verran. Dokumentissa seurataan Pärtin työskentelyä ja arkipäivää. Mukana on otteita myös kahdesta dokumenttia varten järjestetystä tilanteesta, joista toisessa Pärt puhuu suoraan kameralle perinteiseen haastattelutyyliin. Suurin osa katkelmista on kuitenkin kuvattu säveltäjän työhön liittyvissä tilanteissa: harjoituksissa tai nuottiarkkien ääressä. Taustalla häärii Pärtin vaimo Eleonora.

Dokumentin kerrontatyyli on kollaasimainen. Eri kohtaukset seuraavat toisiaan (ainakin näennäisen) mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä katsojalle anneta kohtauksien yhteydessä minkäänlaista tietoa tilanteiden kontekstista. Hieman toisenlaisessa dokumentissa tämän saattaisi kokea häiritsevänä, mutta tässä elokuvassa erisnimet ja muu kontekstiin liittyvä nippeli tuntuvat täysin irrelevanteilta seikoilta. Olennaista on Pärtin hahmo ja se luontevuus, jolla hän asettuu mihin tahansa tilaan tai tilanteeseen.

Ihastuttavinta Pärtissä on hänen välittömyytensä. Hän ei teeskentele tai poseeraa, vaan lipuu samalla pehmeällä askeleella niin kotonaan kuin konserttisaleissa. (Samaa kehua ei voi lausua monestakaan nykysäveltäjästä, joista moni tuntuu potevan jonkinlaista synnynnäistä paskanjäykkyyttä.) Suurimman osan ajasta hän ei ole huomaavinaankaan kameraa, mutta risauttaa silloin tällöin neljännen seinän rikki ja alkaa leikitellä kameran kanssa.

24-PRELUDIA-rulla
Pärt hassuttelee.

Mitä vuosilukuihin, erisnimiin ja muihin faktaseikkoihin tulee, on niitä lueteltu dokumentin päättävässä, parin minuutin mittaisessa ”tiivistelmässä” paljon enemmän kuin varsinaisessa kertovassa osiossa. Elokuva ei anna katsojalle niinkään tietoa Pärtistä – enemmän se välittää eräänlaista sanatonta aistimusta hänen persoonastaan. Kyynisempi ihminen voisi kysyä: mitä järkeä on kuvata hössähtäneen oloista viroslaispappaa, joka haistelee markkinoilla puista leikkuulautaa, valittelee irtoamaisillaan olevaa nappia tai ihmettelee musiikkiopiston pihan tiplahtelevaa ääntä? Ei kai mitään, jos arvostaa ja kaipaa tosiasioista. Kuitenkin juuri nämä satunnaiset, pienet kohtaukset Pärtin elämästä tuovat hänet kaikkein parhaiten lähelle katsojaa.

En tiedä klassisesta musiikista juuri mitään enkä ole koskaan soittanut mitään ns. klassista instrumenttia, joten seuraava oivallus saattaa olla aihepiiriä paremmin tuntevien mielestä banaali. Katsellessani Pärtiä sävellystyönsä ääressä ja konserttien harjoituksissa tulin ajatelleeksi, kuinka populaarimusiikin ja taidemusiikin sävellystyö eroavat toisistaan. Kun Pärt nähdään työstämässä teoksiaan, tila on hiljainen. Säveltäjä istuu pianon ääressä ja painaa ilmoille silloin tällöin yksittäisen sävelen – muun ajan hän tuhertelee arkkeihinsa ja liikehtii omituisesti. Sivusta seuraavalla ei voi olla mitään käsitystä siitä, millainen teos on työn alla. Sen sijaan useimmat populaarimusiikin biisintekijät ymmärtääkseni säveltävät tekniikalla, jota voisi kutsua (anteeksi tämä kamala ja arvolatautunut ilmaus) rämpyttämiseksi: Otetaan kitara käteen ja tunnustellaan, millaisia ääniä sieltä lähtee. Kun jokin sointukulku tarttuu korvaan, aletaan sitä varioida ja kehittää.

Pärtin ja ymmärtääkseni myös useimpien muiden taidemusiikin säveltäjien työskentelyssä ensin on idea, abstraktio, ja vasta sen jälkeen sen manifestoituma, ääni. Populaarimusiikin kohdalla homma taitaa mennä yleensä päinvastoin. – Kuten huomaatte, tämä olettamus sisältää rankkoja yleistyksiä ja yksisilmäistä kategorisointia. Silti koen, että tämä ”säveltämisen suunta” kertoo jotakin olennaista taide- ja populaarimusiikin välisestä erosta. Populaarimusiikki on usein selkeämmin muotoon sidottua, taidemusiikki taas abstraktimpaa. (Se ei tee toisesta parempaa tai arvokkaampaa kuin toisesta.)

Ajatus sävellystyöstä jonkin äänettömän ja muodottoman kuuluvaksi tekemisenä tuleekin esille hyvin puheenvuorossa, jonka Pärt pitää esitellessään musiikinopiskelijoille Für Alinaa. On todella harmi, ettei kyseistä pätkää löydy Youtubesta.

Ajattelen asiaa niin, että kapellimestari ottaa ensitahdin, kun koko teos alkaa. Emme kuule vielä mitään. Konserttiyleisö ei tiedä vielä, mitä on tulossa. Kun kapellimestari ottaa sen ensitahdin, kun hän kohottaa kätensä, siinä on koko teoksen kaava. — — Kapellimestari tietää sen, samoin soittajat. Hehän ovat harjoitelleet yhdessä. Minusta säveltäjä on samanlaisessa tilanteessa ennen kuin hän alkaa kirjoittaa. Hänellä on oltava varma tieto tai tarkka käsitys siitä, mitä alkaa kuulua, kun käsi laskeutuu alas. Mikä on ensimmäinen nuotti? Ja mikä on se toinen nuotti, joka paperiin tulee? Ensimmäisestä askeleesta riippuu hyvin paljon. Se on monimutkainen juttu. En oikein ymmärrä itsekään, mistä puhun. Mutta minulla on ajatus siitä, mistä haluan puhua.

Kaksi viimeistä virkettä liittyvät hauskasti puheenvuoron varsinaiseen sisältöön: on idea, joka ei millään meinaa taipua sanojen muotoon… Tai taipuuhan se: ainakin itse saan Pärtin ajatuksesta helposti kiinni.

24-PRELUDIA-pari
Eleonora-vaimo on paitsi Pärtin elämänkumppani, myös lähin neuvonantaja.

Yksi suosikkikatkelmistani on kohtaus, jossa Pärt tonkii vanhoja nuottivihkojaan. Hän tarttuu yhteen vihkoon ja soittaa sieltä kappaleen, joka on sävelletty psalmin ympärille:

Tässä teksti hengittää, toisin kuin vihkoissa, joissa se on kuin sahanpuru. Sävelmällä ei ole lainkaan loppua. Niin kauan kuin sydän työ ja keuhkot hengittävät, sitä voi laulaa loputtomasti. Siksi vihkot ovat aivan täynnä tällaisia lauluja. Ne eivät tarkoita mitään eivätkä ne yritä olla mitään. Niitä ei ole tarkoittu konserttilavoille. — — Se on luonnollista hengitystä. Se on enemmänkin sisäistä, ei kuitenkaan täysin. Se on kuin vuoropuhelua kahden ihmisen, ystävien välillä. Ne ovat myös kuin harjoituksia, harjoituksia pahojen ajatusten vastapainoksi. Sanat pelastavat. — — Kymmeniä satoja tuhansia miljoonia versioita. Niin paljon kuin maailmassa on ihmisiä, niin paljon on erilaisia rukouksia ja huokauksia.

Pärtin kuvaukset omasta työskentelystään sisältävät paljon paitsi oivalluksia musiikista, myös yleismaallista viisautta. Sävelmällä ei ole lainkaan loppua: juuri tämä leimaa niitä Pärtin sävellyksiä, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia (My Heart is in the Highlands, Für Alina, Pari Intervallo…). – Ja tämän päätähuimaavan luonnehdinnan päätteeksi Pärt kumartuu laittamaan nuottivihkon takaisin kaappiin ja toteaa: ”Tässä kaapissa on hyvä tuoksu, tupakan tuoksu”, joka on tosin jo melkein kokonaan sekoittunut huoneistossa leijuvien suitsukkeiden tuoksuun. Abstraktin ja ikuisen maailmasta hypätään hetkessä arkipäiväiseen, aistilliseen ja yksilölliseen. Pärt ei kulje maailmassa aistit ummessa, vaan tekee jatkuvasti huomioita tuoksuista ja mauista – aistimuksista, joiden suhteen säveltäjän voisi luulla olevan jokseenkin kylmäkiskoinen. Abstrakti ja konkreettinen eivät sulje toisiaan pois; voimme elää yhtä luontevasti molemmissa maailmoissa.

24-PRELUDIA-tie
Jopa Pärtin pukeutumistyyli on mahdottoman sympaattinen. Puku ja nuhjuinen lippis ovat erinomainen asu metsäkävelylle.

Haastattelutilanteissa Pärt kuvailee kokemuksia lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Nämä kokemukset on esitetty jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Kaikki Pärtin jakamat muistot liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin. Hänen kertomustensa perusteella voisi luulla, että pianonsoiton opiskelu ja klassisen musiikin kuunteleminen on hauskinta, mitä lapsi voi tehdä. Hän kertoo muun muassa henkihieveriin rääkätystä pianosta, tuntikausia ympyrää pyöräilevästä pojasta (josta on sittemmin tehty myös patsas), heiluvista jaloista ja nuoresta säveltäjästä, joka ei jaksanut tehdä pianoläksyjään vaan sen sijaan soitteli päivät pitkät omiaan. Lapsuudenkertomukset tuovat mukaan ripauksen huumoria, onneksi – muutoin dokumentti saattaisi tuntua turhankin korkealentoiselta ja jopa puuduttavalta kokonaisuudelta.

Dokumentista on tuskin koskaan tehty traileria. Laitan sen sijaan tähän loppuun kaksi Youtube-pätkää, jotka on napsaistu dokumentista. Ylempi pätkä pitää sisällään ”Talonmies”-osion, joka on yksi koko dokumentin parhaita katkelmia. Se kiteyttää Pärtin työskentelytavasta, musiikista ja persoonasta jotakin hyvin olennaista.  (Myös ”Tomaattia sokerin kera” on ihana. ”Attaccasta” taas en niin välitä.) Alempi katkelma kuvaa Pärtin ja urkuri Christopher Bowers-Broadbentin työskentelyä My Heart is in the Highlands -teoksen äärellä. Kohtaus on elokuvallisesti kiinnostava: aivan kuin Pärt ja Bowers-Broadbent jakaisivat salaisuuden, jonka luonteesta katsojalla on kyllä aavistus mutta jonka sisältöä hän ei tarkasti tunne. Miehet ymmärtävät toisiaan ilman kunnollisia lauseita – liikkeillä, äännähdyksillä, pienillä sanoilla. Lopussa kuullaan myös kontratenori David Jamesia, jonka esittämä versio on oma My Heart is in the Highlands -suosikkini.

Myönnetään: en edes yritä arvioida 24:ää preludia yhdelle fuugalle millään objektiivisella mittapuulla. Rakastan sitä aivan liikaa.

*****

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle (2002)

  1. ”Sen sijaan useimmat populaarimusiikin biisintekijät ymmärtääkseni säveltävät tekniikalla, jota voisi kutsua (anteeksi tämä kamala ja arvolatautunut ilmaus) rämpyttämiseksi: Otetaan kitara käteen ja tunnustellaan, millaisia ääniä sieltä lähtee.”

    Tästä mainitusta syystä johtuen oli ilahduttavaa katsoa YouTubesta eräs puolen tunnin mittainen Brian Enon haastattelu, jonka ystäväni muutama päivä sitten minulle linkitti. Olen arvostanut Enon työtä niin soolorintamalla kuin eri artistien taustalla (David Bowie, Roxy Music, Talking Heads ja Devo ennen kaikkea). Siksi oli erityisen hienoa kuulla pop-musiikin tekijällä olevan selviä taiteellisia johtoajatuksia tekemisissään.

    Esimerkiksi haastattelijan kysyessä ambient-musiikin keksimisestä, ei Eno ala selittää litaniaa, jonka voisi kuvitella tulevan lukuisten muiden tekijöiden suusta (”En oikeastaan keksinyt mitään, kunhan jotain näppäilin, blaa blaa.”). Sen sijaan hän ottaa kysymyksen vakavasti ja kertoo ajatusprosessistaan tarkoin, tunnustaen kuin ohimennen työnsä todella olevan oma, taidolla rakennettu saavutuksensa: systemaattinen muttei kylmä.

    Kuten totesit, Pärt taas juuri sellainen säveltäjä, josta on tavattoman helppoa pitää. Tämä on omalla kohdallani joskus kääntynyt Pärtiä vastaan, omituista kyllä. Vaikka tämän sävellykset eivät missään nimessä ole kitschiä, mainosmusiikkia tai easy listeningiä, on niissä silti jotain melkein liian tuttua. En voi sanoa kuuntelevani hänen sävellystensä levytyksiä kovinkaan usein, vaikka pidänkin hänen töistään. Se on omituista. Ehkä toivon enemmän haastetta, vaikkei haastavuus ole tietenkään mikään hyvyyden mittari. Ehkä pelkään kuluttavani työt loppuun. Ehkä olen kuluttanut ne jo loppuun; niiden välittömän tuttuuden takia jopa kuuntelematta, jos se voi olla mahdollista? Samaa on joskus Erik Satien musiikissa, mutta kuuntelen hänen töitään silti useammin kuin Pärtin teoksia, koska ne ovat ambientimpia, tarkoituksellisesti seinätapettia (ja mieluiten Reinbert de Leeuwin soittamana: häntä kuultuaan kaikki muut tuntuvat soittavan Satien töitä aivan liian nopeatempoisina sovituksina).

    Tykkää

    1. Heini L.

      Hassu yhteensattuma: olen päättyneen kuukauden aikana kirjoitellut Brian Enoon liittyvää tekstiä, jossa sivuan myös ambient-musiikin (tai ainakin ns. Eno-ambientin) syntyhistoriaa sekä Satieta ja hänen ”furniture musiciaan” (tosin hyvin yleisellä tasolla). Saa nähdä, saanko tekstin joskus valmiiksi ja ulos. Olen luultavasti nähnyt tuon saman Eno-pätkän tai ainakin vastaavan haastattelun, jossa Eno käsittelee sitä, miten ja miksi päätyi tekemään ambientia ja miksi ambient on sellaista kuin on. Eno on melkeinpä samalla tavalla hyvin rakas säveltäjä kuin Pärt… niin, ajattelen häntä ehkä vähän nurinkurisesti enemmän säveltäjänä kuin muusikkona (tämän perusteella voinee arvata, mistä Enon levyistä erityisesti pidän). Molempiahan hän toki oli.

      Tunnistan tai ainakin luulen tunnistavani tuon Pärtin teosten ”jonkin melkein liian tutun”. Tämä menee nyt aika korkealentoiseksi, mutta olen itse pohtinut, voisiko siinä olla kyse jostakin yleisinhimillisestä asiasta – jostakin niin yksinkertaisesta ja ”absoluuttisesta”, että me tunnistamme sen tutuksi vaikkemme ole sitä koskaan aikaisemmin kuulleet. Jostain sellaisesta, että se on ihmisen luonnossa sisäisesti läsnä, samalla tavalla kuin vaikkapa sydämenlyönnit. Keksin lukemattomia vasta-argumentteja tähän ajatukseen, mutta silti tämä vain tuntuu luonnehtivan Pärtin musiikkia hyvin.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s