Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus (1990) arvostelu

hokkus pokkus
Hokkus Pokkus (1990)

Minun ei pitäisi enää lukea Vonnegutin kirjoja – olen jo valmiiksi aivan eksyksissä hänen tarinoissaan. Olisi pitänyt lopettaa lukeminen Teurastamo 5:n ja Kissan kehdon jälkeen… Ja lukea ehkäpä vielä Titanin seireenit siihen päälle. Se on jo ehdoton maksimi. Vonnegutia lukiessa meinaa nimittäin tulla hulluksi. Ja jos vahinko on jo päässyt tapahtumaan, kannattaisi lukeminen lopettaa heti paikalla: mitä enemmän hänen teoksiaan lukee, sitä hullummaksi tulee.

Kaikkein voimakkaimmin hullutta aiheuttava tekijä hänen tuotannossaan on se, että kaikki hänen teoksensa muistuttavat toisiaan niin tavattoman paljon. En enää erota, missä tapahtui mitäkin ja kuka oli minkäkin teoksen päähenkilö – lukuun ottamatta Billy Pilgrimiä ja sitä Kissan kehdon kääpiötä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. En ole edes varma, mitä kaikkea olen Vonnegutilta lukenut. Piti ottaa esille Wikipedia sekä paperia ja kynä tukkimiehen kirjanpitoa varten: olen lukenut hänen romaaneistaan varmuudella viisi ja jättänyt toistaiseksi lukematta varmuudella toiset viisi. Loput neljä romaania olen lukenut luultavasti. Niiden nimet kuulostavat tutuilta ja kannetkin muistuvat mieleen, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä niissä tapahtuu ja ketkä niissä toikkaroivat.

Kaikki lukemani Vonnegutin romaanit on kirjoitettu samaan pompahtelevaan, pieniin sanapistoihin ja oivalluksiin nojaavaan tyyliin. Minulla on painava syy epäillä, että samaa tyyliä edustavat myös ne romaanit, joita en ole lukenut.

Vonnegutin kertojat ovat useimmiten miehiä. Jos kertoja on sukupuoleton kaikkitietävä kertoja, on päähenkilö ja fokalisoija todennäköisesti mies. En muista, että olisin koskaan lukenut Vonnegutilta romaania, jonka minäkertoja, päähenkilö tai ensisijainen fokalisoija olisi nainen saati jokin vielä konstikkaampi olento. Vonnegutin kieli ja kuvaus ovat niin leimallisten miehisiä, että hänen lienee täysin turha yrittää lähestyä maailmaa naiskertojan tai -fokalisoijan kautta. Entinen äidinkielenopettajani totesi taannoin, ettei pysty lukemaan Vonnegutia, ”koska se on niin miehistä”. (Oikeastaan juuri samasta syystä taidan itse pitää Vonnegutista niin paljon.)

Vuonna 1990 julkaistu Hokkus Pokkus on luultavasti laimein Vonnegutin romaani, jonka olen tähän mennessä lukenut. Luultavasti, koska en muista lainkaan, kuinka laimeita tai ei-laimeita ovat ne neljä romaania, jotka olen luultavasti lukenut. Tämä ei ole mikään ihme: Hokkus Pokkusin ilmestyessä kirjailija oli jo 68-vuotias, ja se jäi hänen toiseksi viimeiseksi teoksekseen. On äärimmäisen harvinaista, että Vonnegutin kaltaisen ammattikirjailijan parhaat teokset sijoittuvat tuotannon loppupäähän. (Puhun nyt nimenomaan sellaisista kirjailijoista, jotka tekevät ensisijaisen uransa kirjailijoina. Eri asia ovat yhden kirjan ihmeet tai ne, jotka aloittavat julkaisemisen vasta eläkkeen kynnyksellä.) Totta kyllä on, että myöskään esikoiskirjat eivät yleensä ole kirjoittajiensa parhaita teoksia. Siis toisin sanoen: ammattikirjailijan uran alku- tai loppupään teokset ovat harvoin niitä, joista heidän nimensä ensisijaisesti tunnetaan. Kaanoniin jäävät yleensä uran keskivaiheen teokset. William Faulkner julkaisi Äänen ja vimman 32-vuotiaana. Yukio Mishima julkaisi Kultaisen temppelin 31-vuotiaana. Mika Waltari julkaisi Sinuhe Egyptiläisen 37-vuotiaana. Albert Camus julkaisi Sivullisen 29-vuotiaana.

En ole tehnyt aiheesta Excel-taulukkoa (hmm, pitäisikö? Tempting…) – tämä siis vain satunnaisena listana, varmasti hyvin toisenkinlaisen listan voisi saada aikaiseksi demonstroimaan täysin päinvastaista ajatusta… Silti. Nuorena kirjoittaja on usein huimapäinen, harkitsematon ja ammattitaidoton. Uransa lopussa, julkaistuaan kenties useita kymmeniä romaaneja, hän puolestaan on todennäköisesti kaavoihinsa kangistunut ja ammentanut luomisvoimansa ja ideansa jo tyhjiin juuri niitä uran keskivaiheen teoksia kirjoittaessaan. Veikkaan, että paras ikä kirjoittaa klassikkokirja on noin 35 vuotta.

Tässä suhteessa Vonnegut on äärimmäisen tyypillinen kirjailija: Hän julkaisi 30-vuotiaana esikoisensa Sähköpianon, joka ei saanut mainittavaa huomiota. Hänen tunnetuin ja eittämättä myös paras teoksensa, Teurastamo 5, julkaistiin hänen uransa keskivaiheilla (sitä ennen hän oli julkaissut viisi romaania ja tulisi julkaisemaan vielä kahdeksan, joista ainakin muutaman olisi voinut kyllä jättää julkaisematta). Teurastamo 5:n jälkeen ilmestyi muutamia lukemisen arvoisia romaaneja, mutta käyrä oli jo kääntynyt laskuun.

Välkyimmät ovat varmaankin jo huomanneet, ettei minulla ole Hokkus Pokkuksesta oikein mitään sanottavaa – sen vuoksi kiertelen ja kaartelen sen ympärillä ja jaarittelen jotain yleispätevää Vonnegutin urasta. Jos nyt yritetään kuitenkin: keski-iän paremmalle puolelle ehtinyt Eugene Debs Hartke istuu vuonna 2001 potemassa tuberkuloosia vankilan kirjastossa ja raapustaa elämäkertaansa sadoille ja sadoille eri kokoisille paperilappusille. Hartke on elänyt vaiherikkaan elämän. Hän pyrki nuorempana jazz-muusikon uralle, mutta päätyi ammattisotilaaksi ja Vietnamin sotaan. Sittemmin hän työskenteli oppimisvaikeuksista kärsiville ja vajaaälyisille suunnatussa Tarkington-collegessa ja myöhemmin sen lähistöllä sijaitsevan vankilan vankikoulun opetustehtävissä. Vapaa-ajallaan Hartke lempii naisia ja pyrkii kaitsemaan mielenvikaista vaimoaan sekä tämän aivan yhtä mielenvikaista äitiä – paitsi että kirjan preesensissä hän on jo menettänyt niin vaimonsa kuin rakastajattarensakin. Enää hänellä on vain kynänsä, muistonsa ja tuberkuloosinsa.

Vonnegutin tuotantoa jo tunteville Hokkus Pokkus ei anna mitään uutta, ja kirjailijan tuotantoon vasta tutustuville on olemassa paljon parempia aloituspisteitä. (Suosittelen Teurastamo 5:ttä tähän tarkoitukseen; itsekin aloitin siitä.) Toisin sanoen, Hokkus Pokkusissa ei sinänsä ole mitään vikaa – se ei vain onnistu tuomaan ilmi mitään, mitä Vonnegut ei olisi jo tuonut ilmi jossakin toisaalla paljon paremmin. Se toistaa samaa temaattista viestiä kuin melkein kaikki Vonnegutin muutkin romaanit: älkää sotiko, älkää syrjikö toisianne, ja jos kohtaatte elämässänne jotakin pahaa, niin naurakaa sille, sillä nauru pidentää ikää.

Teoksessa on kuitenkin muutamia todella hauskoja oivalluksia ja tekstinpätkiä, kuten Vonnegutin teksteissä yleensäkin. Päätin säästää teiltä romaanin lukemisen vaivan ja kerätä tähän kasaan sivalluksista parhaimmat. Spoilereita tuskin tarvitsee pelätä.

Sivu 30:

Kävin juuri tarkistamassa Harvardin yliopiston tiedot. Se omistaa melkein 13 000 000 nidettä. Onhan lukemista!

Ja melkein jokainen teos on kirjoitettu hallitsevalle luokalle tai hallitsevasta luokasta.

Sivu 165:

Jos Mercutio olisi todella ollut olemassa ja olisi vielä paratiisikin hän saattaisi notkua siellä Vietnamissa teini-ikäisinä kaatuneiden asevelvollisten kanssa juttelemassa, miltä tuntui kuolla toisten turhamaisuuden ja typeryyden vuoksi.

Sivu 205:

Kuten tämän kirjan alussa jo sanoin, jos olisin siihen aikaan ollut ammattisotilas, olisin käskyn saatuani todennäköisesti ristiinnaulinnut ihmisiä pitämättä sitä paljon minään. — — Alokkaat, joilla ei ollut ollut mitään tekemistä ristiinnaulitsemisten kanssa ja jotka eivät ehkä olleet niitä nähneetkään, olisivat oppineet minulta uuden sanan, joka kuului silloisen sotilastieteen sanastoon. Sana oli crurifragium. — — Sana on latinaa ja tarkoittaa ”ristiinnaulitun henkilön sääriluiden murskaamista rautasauvalla kärsimysten lyhentämiseksi”. Mutta ei sekään tehnyt ristiinnaulitsemista mitään pursiseuran pippaloita.

Millainen elukka saattoi ryhtyä moisiin juttuihin? Tällainen tavallinen meikäläinen, minusta tuntuu.

Sivu 265:

Sanoin vankilanjohtajalle suoraan, että olin saanut Tarkingtonista potkut. Selitin että minua vastaan esitetyt syytökset seksuaalisesta holtittomuudesta olivat pelkkä savuverho. Todellisuudessa johtokunta vihoitteli minulle siitä, että olin horjuttanut opiskelijoiden uskoa maansa ylimmän johdon älykkyyteen ja kunniallisuuteen kertomalla totuuden Vietnamin sodasta.

Kuten vonnegutinsa lukeneet huomaavat, teksti tarjoaa Vonnegutille hyvin tyypillisen näkemyksen amerikkalaisten käymistä sodista ja amerikkalaisista sotilaista. Jälkiviisaana voin sanoa, että tämä teksti olisi varmaankin kannattanut julkaista heti Dracula Untold – ja American Sniper -tekstien perään – nämä kolme teosta tarjoavat nimittäin aika kiinnostavaa ristivalotusta sodankäynnin psykologiaan ja siihen häilyvään rajaan sankareiden ja hirviöiden välillä.

Mikä on nyt mielestäni todistettu: Vonnegut on parhaimmillaan sodan ja amerikkalaisen hallinnon kriitikkona. Lukekaa Teurastamo 5, jos ette ole sitä jo tehneet. Se on mahtava romaani. Hokkus Pokkusin voitte huoletta skipata.

Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus (Hocus Pocus, or What’s the Hurry, Son?, 1990, suom. 1990)
Lukuhaasterasti: 48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.
Mistä peräisin: lainattu ilman lupaa (ei sentään kirjastosta).

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus (1990) arvostelu

  1. Satunnainen kommentti vain tässä läpikulkumatkalla… Teurastamo 5 saa aina huomion, kun Vonnegutista puhutaan, ja se onkin erinomainen, mutta Äiti Yö ja varsinkin Mestareiden aamiainen nousevat hyvinkin rinnalle. Keith Gordon ohjasi Äiti Yöstä myös parhaan Vonnegut-sovituksen ikinä; pääosassa Nick Nolte on tajunnut jotain todella olennaista. 90-luvun hukattuja helmiä.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Äiti Yö onkin kiinnostanut mua pitkään, ja varmasti se tulee luettua pienen Vonnegut-tauon jälkeen. Adaptaatiosta olen niin ikään kuullut kehuja, se lienee parempi katsoa vasta kirjan lukemisen jälkeen. Myös Mestarien aamiainen on toistaiseksi tsekkaamatta. Kiitos siis vinkistä, tämä vahvistaa uskoa siihen että minulta on vielä lukematta hyviä Vonnegut-kirjoja :)

      Tykkää

  2. Kiitos taas kiinnostavasta tekstistä. Minusta tuntuu, että Vonnegut on kirjailija, joka sopii nuoruuteen. Lukioikäisenä nautin niistä kovin. Vonnegutin teokset taisivat olla ensimmäisiä, jotka luin alkukielellä: Teurastamo 5, Kissankehto ja Titanin seireenit, ehkä myös Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater tekivät kielellisesti, osin myös eettisesti, suuren vaikutuksen. Ehkä pitäisi kokeilla, miltä ne nyt tuntuisivat. Omasta lukuhistoriastani johtuen yhdistän tähän samaan kategoriaan – nuoruuteen kuuluvat teokset – myös Brautiganin, Kafkan ja Hessen. Mieskirjailijota ja miehisiä kirjailijoita kaikki, tajuan nyt.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Hyvä pointti! (Minunkin) tärkeimmät Vonngut-kokemukseni sijoittuvat lukioikään, jolle tyypilliseen ”radikalismiin” Vonnegut sopii erinomaisesti. Kurt on hyvä kaveri siinä iässä, kun pitää kyseenalaistaa ja rikkoa rajoja. (Herra Rosewater on niitä Vonnegutin kirjoja, jotka luulen lukeneeni mutta joista en muista mitään. Minulla on ainoastaan hämärä mielikuva, että siinä olisi esiintynyt eri painoisista juomista kasattu drinkki, jonka kerrokset muodostivat ikään kuin sateenkaaren värit. Vai olikohan tämä sittenkin Kalmasilmässä…?)

      Lyhyt Hesse-kauteni taas sijoittui jo yläastevuosille, silloin Demian teki minuun valtavan vaikutuksen ja se tuntui sopivan hyvin siihen ikään. Se on niitä kirjoja, joita en uskalla enää lukea uudelleen – luulen, että se on muokkautunut muistoissani aivan erilaiseksi kuin se oikeasti on, enkä haluaisi luopua tästä omasta luomuksestani… Lasihelmipeli jäi silloin lukematta, ja olenkin viime aikoina suunnitellut, että sen voisi vihdoin lukea.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s