Tuntematon koodi (2000) arvostelu – Älä puhu

TK poster
Tuntematon koodi (2000)

Michael Haneke -projekti (Michael H – Ammatti: Ohjaaja, Seitsemäs manner) jäi vähäksi aikaa tauolle, nyt lienee sopiva hetki palata sen pariin. Tuntematon koodi (Code inconnu: Récit incomplet de divers voyages, Ranska/Saksa/Romania 2000) on varsinainen kummajainen Haneken muun tuotannon seassa. Se julkaistiin aikaan, jolloin Haneken nimi jo sanoi jotakin kansainvälisille elokuvayleisöille, olihan Haneke ohjannut sitä ennen jo neljä feature-elokuvaa. Silti Tuntematon koodi näyttää jääneen monille elokuvaharrastajille kysymysmerkiksi. Ainakin Suomessa sen saatavuus on ollut kovin huono. Mikä mättää? Miksi tämä elokuva tunnetaan niin huonosti? Oliko se tulevan mestariohjaajan nolo floppi keskellä nousujohteista uraputkea? Ei sentään. Tuntematon koodi on outo, kokeellinen ja vähäsen ”vaikeakin” elokuva, mutta sitähän ovat tavalla tai toisella kaikki Haneken tekeleet. Miksi tätä ei sitten ole levitetty? Vai kuvittelenko vain? Oletteko te kaikki sittenkin nähneet tämän, ette vain ole kertoneet minulle?

Voin aavistaa, miksi Tuntematon koodi on jäänyt muiden Haneken elokuvien varjoon. Tuota aavistusta on vain tavattoman vaikea pukea sanoiksi. Kyse ei ole siitä, että se olisi huono elokuva. Itse asiassa se on omalla hanekemaisella tavallaan varsin maittava. Sen perusidea on hyvä ja toteutus kiinnostava. Siinä ei suoranaisesti ole mitään vikaa.

TK-metro
Anne huomaa, että siirtolaisia on moneen junaan.

Ongelma on, tai ainakin luulen sen olevan, jännitteen puutteessa. Bennyn video, Kätketty, Funny Games – kaikki nämä elokuvat saavat kunnon dekkarin tavoin katsojan janoamaan loppuratkaisua. Jopa Seitsemännessä mantereessa, joka vaikuttaa ensimmäisen kolmen vartin ajan hämmentävän pitkäveteiseltä, on voimakas juoni-imu – katsoja ei vain alusta lähtien tajua sen läsnäoloa (ainakaan ensimmäisellä katselukerralla). Miellettiin Haneken ohjaukset miten korkeaksi kulttuuriksi tahansa, ne nojaavat perinteiseen jekkuun: vetävään (joskin poikkeuksellisella tavalla vetävään) juoneen ja jännitykseen siitä, mitä päähenkilöille tapahtuu.

Tuntemattoman koodin henkilöhahmot, erityisesti Juliette Binochen esittämä Anne, ovat toki sympaattisia, mutta minua ei pätkääkään kiinnosta, kuinka heidän lopulta käy. Elokuvassa vihjaillaan muutaman kutkuttavan tarina-aihion suuntaan (naapurissa huutava pikkutyttö, Annen työstämä elokuvaprojekti), mutta niille kerronta viittaa kintaalla. Niissä ihmiskohtaloissa, joihin elokuva sitten keskittyy, ei yksinkertaisesti ole mitään kiinnostavaa.

TK-binoche
Binoche on jälleen kerran nätti, ihana ja kaikin puolin täydellinen.
Olenko ainoa, jota tämä jo tylsistyttää?

Kerronnan vetämättömyyden voi antaa anteeksi, koska mukana on muhkein määrin temaattista sisältöä. Elokuvan ydin on ihmisten välisen kommunikaation vaikeudessa. Voit puhua toiselle ihmiselle ummet ja lammet etkä silti voi olla varma, ymmärsikö hän lainkaan, mitä tarkoitit. Kommunikaatio on tuomittu epäonnistumaan, sillä emme tunne toistemme koodeja. Kun koodi on vieras, ei viestin sisältö aukea, ja vastaanottaja voi vain arvailla, mistä on kyse. Puhe, kirjoitus, elekieli – hakuammuntaa kaikki. Tällainen näkemys kommunikaatiosta on hyvin pessimistinen, mutta äärimmäisen tarkkasilmäinen ja osuva – siis jos minulta kysytään. En muista, olenko paasannut täällä blogin puolella koskaan siitä, kuinka epäonnistuneena kyhäelmänä pidän kieltä… – mutta ei nyt enempää siitä.

Elokuvassa nähdään myös paradoksaalinen esimerkki onnistuneesta kommunikaatiosta. Kyse on kuurojen rumpuorkesterista, jonka esityksiä katsoja pääsee pariin otteeseen seuraamaan. Mahdottomasta on tullut mahdollista: vaikka yksikään rumpali ei kuule yhteistä soittoa, toimii orkesteri saumattomasti yhteen. Orkesterilla ei ole elokuvan varsinaiseen keskusjuoneen (jos sellaista ylipäätään voi hahmottaa) käytännössä mitään kosketusta, ja silti siitä tulee koko elokuvan kiinnostavin elementti – motiivi, joka ei aivan helposti purkaudu sanoiksi.

TK-riita
Kaikki alkaa Jeanin (vas.) ja tuntemattoman nuoren miehen sanaharkasta.

Niin, mites ne tarinat? No näin: ammattinäyttelijätär Anne törmää kaupungilla poikaystävänsä Georgesin alaikäiseen veljeen Jeaniin, joka on karannut isänsä maatilalta. Jean heittää kadulla istuvaa kerjäläistä paperitollolla ja ajautuu rähinään tuntemattoman nuoren miehen kanssa. Toisella puolella Eurooppaa Georges valokuvaa sodan jälkiä. Malista Ranskaan muuttanut perhe kinastelee ilman tekstityksiä. Anne kuuntelee, kuinka naapurissa itkee lapsi. Ja niin edelleen: pieniä käänteitä pienten ihmisten mitättömissä elämissä. Välillä huomasin ajattelevani, että katselen elokuvaa nimeltä 71 fragmenttia sattumanvaraisesta kronologiasta (laskin jopa aluksi kohtauksia siltä varalta, että niitä olisi tasan 71…) – niin hyvin nimi kuvaa Tuntemattoman koodin kerrontatapaa. Henkilöhahmojen ja hentoisten tarinanitujen määrä varmistaa sen, ettei yhtä tarinalinjaa seurata kovin montaa kohtausta yhteen putkeen. Paljon jää näyttämättä, katsojan arvailujen varaan.

Lisähaastetta kerrontaan tuo kieli. Ranskan- ja saksankieliset repliikit on tekstitetty, samoin ranskankielisen viittomakielen ilmaukset. Elokuvassa on kuitenkin myös mandingon- ja romaniankielistä dialogia – näiden keskustelujen sisältöä katsoja joutuu päättelemään äänenpainoista ja elekielestä.

TK-nainen
En ymmärrä tämän rouvan puheesta sanaakaan, mutta hänen ilmeensä ovat mahtavia.

Kerronnallisen imun lisäksi Tuntemattomasta koodista puuttuu toinenkin Haneken elokuville ominainen elementti: väkivalta. (Veikkaanpa, että juuri väkivalta tekee Haneken elokuvista paradoksaalisesti helpommin lähestyttäviä niille katsojille, jotka tykkäävät tavanomaisesti uppoutua genre-elokuviin.) Tuntemattomassa koodissa nähdään kyllä lyhyt nyrkkinujakka ja muutama sodan runtelema ruumis, muttei sen enempää. Haneken kaikille muille elokuville ominainen, järkyttävä ja henkilöiden todellisuuden musertava väkivalta loistaa poissaolollaan. ”Kaikilla muilla” tarkoitan todellakin aivan joka ikistä Haneken feature-elokuvaa. – Hassua kyllä, kaikkein helpoimmillaan Haneken väkivalta on post-apokalyptisessa Suden ajassa. Väkivalta kuuluu katastrofielokuvan lajityyppiin lähes erottamattomasti, ja kaipa juuri siksi se on niin helppo sulattaa kyseisessä elokuvassa. Sitä voi verrata mihin tahansa muuhun Haneken elokuvaan: Valkoinen nauha, Bennyn video, Funny Games, Seitsemäs manner, Pianonopettaja, Kätketty… – kaikki nämä kuvaavat keskiluokkaisia ihmisiä, joiden elämässä väkivallalla ei pitäisi olla mitään sijaa. Siksi sen läsnäolo tuntuu sitäkin häiritsevämmältä.

Tuntematon koodi on temaattisesti harvinaisen täyteläinen elokuva. Samalla se jättää minut kylmemmäksi kuin mikään muu tähän mennessä näkemistäni Haneken elokuvista.

*****

Michael Haneke -DVD-boksi @ Discshop

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s