Neofolk-poimintoja, osa 4: Pohjoismaat, muruja ja keikoista

Viimeinen maanantai neofolkin parissa! Postaussarjan edelliset osat löytyvät täältä: Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia, Osa 2: Saksankielinen kulttuurialue, Osa 3: Ranska ja Italia.

Pohjoismaat ja siivu Saksaa

Viime viikolla päädyttiin Ordo Rosarius Equilibrion matkassa Ruotsiin … josta ei sitten OREn lisäksi juuri kiinnostavaa neofolkia löydy. ORElta täytyy vinkata Satyriasiksen lisäksi toinenkin yhteistyöjulkaisu. Bändi yhdisti taannoin voimansa Triarii-nimisen, saksalaisen neoklasaribändin kanssa. Syntyi Three Hours -albumi (2009), jonka tekijäksi mainitaan kollaboraatioprojekti TriORE. Albumilta kannattaa tsekata ainakin After Summer We Fall -kappale.

Levy kuulostaa selvästi enemmän Triariilta kuin ORE:lta. Triarii on leimallisen yliampuva ja teatraalinen yhtye: äänimaailma täyttyy jatkuvasti mahtipontisesta, sinfonisesta pauhusta. Moni pitää Triariita ylilyövässä, kotikutoisessa orkestraalisuudessaan tahattoman koomisena bändinä. Triariista pitäminen vaatiikin tiettyä Iron Sky -henkeä. Vaikka Triariilla ei äänimaailman puolesta ole oikeastaan mitään tekemistä neofolkin kanssa, en malta olla suosittelematta siltä yhtä kappaletta. Lukioikäisenä kuuntelin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisua Heaven and Hell -kappaletta repeatilla varmaankin useamman päivän putkeen. Enää en yhtä montaa repeatia jaksa, mutta kyllä tästä hyvä mieli edelleen tulee.

Pohjoismaisesta neofolkista puhuttaessa on tietenkin mainittava myös tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, jonka Kim Larsen perusti vuonna 1999. Elementit ovat suunnilleen samat kuin Death in Junessa: mies, kitara ja satunnaisia rumpuja – ja jos oikein villeiksi ruvetaan, harmonikkaa, urkuja tai jopa jousisoittimia. OTWATM on hämmentävän monotoninen bändi. Kaikki kappaleet ja levyt kuulostavat periaatteessa samalta – tai näin ainakin minulle on kerrottu (itse olen sovituksellisille seikoille melko kuuro, joten en uskalla sanoa asiaan juuta tai jaata). Kaiken logiikan mukaan OTWATM:in pitäisi olla maailman tylsin bändi, mutta jokin tässä konseptissa jaksaa kiinnostaa levy toisensa jälkeen. Albumeista suosittelen ensi sijassa :Emptiness:Emptiness:Emptiness:-levyä (2001) ja siltä kappaleita My Devotion will Never Fade ja Here’s to Misery (A Toast).

Muruja: Luxemburg, Yhdysvallat

Myös pikkuisessa Luxemburgissa tehdään neofolkia. Vuonna 2005 perustettua Romea kehutaan usein hyvistä soundeista, mutta moititaan taas persoonattomasta ja tylsästä ”sisällöstä”. Henkilökohtaisesti pidän Romea yhtenä tärkeimmistä kolmannen aallon neofolk-bändeistä. Yhtye on ollut kymmenvuotisen uransa ajan varsin tuottelias, joskaan aivan jokainen julkaisu ei ole osunut napakymppin. Suosittelen Romelta Die Aesthetik der Herrscaftsfreiheit -levyn ekaa osaa ja siltä kappaleita To Teach Obedience ja The Spanish Drummer.

Neofolk on leimallisen eurooppalainen genre: eurooppalainen kulttuuri- ja muukin historia, luonto, mytologiat ja riimut ovat tärkeässä osassa sekä lyriikoissa että visuaalisessa ilmeessä. Neofolkia tehdään Euroopan ulkopuolella vain vähän, mutta tehdään kuitenkin. Tärkein ei-eurooppalainen neofolk-bändi on ehdottomasti yhdysvaltalainen Blood Axis, joka lukeutuu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon. Pitkästä iästään huolimatta bändi on julkaissut vain kolme albumia. Yhtyeen nokkamiehenä hyörii muuan Michael Moynihan, joka pitää itsensä kiireisenä kirjallisen alan töillä. Suomessa hänet tunnetaan erityisesti black metalia käsittelevän Kaaoksen ruhtinaat -teoksen kirjoittajana. – Blood Axisilta suosittelen erityisesti albumia Born Again (2010, levyä ei löydy Youtubesta kokonaisena möhkäleenä) ja Song of the Comrade -raitaa.

No mites Suomi?

Myös Suomessa on tehty ja tehdään yhä neofolkia, joskaan genren perinteet eivät täällä ole läheskään yhtä vahvat kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Saksassa. Vuonna 1996 perustettu Tenhi lienee monelle neofolkiin perehtymättömällekin tuttu. On tulkinnanvaraista, että onko Tenhi neofolkia vai tavallista, etuliitteetöntä pop-folkia – omana mielipiteenäni voin sanoa, että kyllä se neofolkia on. Perustelen: Tenhiä julkaisee neofolk-lafka Aurbach Tonträger, ja bändi on soittanut monien ulkomaisten neofolk-bändien kanssa. Lisäksi bändin tuotanto myös kuulostaa aika lailla siltä, miltä neofolk-bändit usein kuulostavat. Tenhiltä kannattaa kuunnella ainakin vuonna 2002 julkaistu Väre ja siltä raita Jäljen.

Toinen kotimainen neofolk-suosikkini on yhden miehen bändi Pyhä Kuolema, joka on ollut pari vuotta kovasti nousussa. Yhtye soittaa neofolkia yksinkertaisimmillaan: on mies ja kitara, ei juuri muuta. Bändin puuhamiehen lauluääni ääni on kuitenkin sen verran vahva ja persoonallinen, että ero muihin mies ja kitara -bändeihin on selvä. Pyhän Kuoleman soundi tuo mieleen erityisesti Orplidin tuotannon – ei vähiten laulajan syvän ja sävykkään äänen vuoksi. Suosittelen bändiltä erityisesti Saavun vaikken kulkisi -debyyttialbumia (2011) ja kappaletta Nuori Maa.

Pyhän Kuoleman kohdalla erityistä huomiota kannattaa kiinnittää biisien teksteihin; osa bändin lyriikoista on tavattoman oivaltavia ja kauniita (esim. Nuori maa, Avaruusmies ja helvetinmies ja Tanssi vainajille). Suomalainen laululyriikka onnistuu aika harvoin paitsi punoutumaan luontevaksi osaksi musiikkia, myös ilmaisemaan kiinnostavia ajatuksia. Pyhän Kuoleman kappaleissa molemmat seikat toteutuvat.

Pyhä Kuolema syntyi muutamia vuosia sitten Tuhat kuolemaa sekunnissa -nimisen duon jäänteistä. Vaikka TKS taidetaan nykyään tuntea lähinnä Pyhän Kuoleman edeltäjänä, tahdon linkittää myös heiltä yhden irtoraidan. Vihaisen laulun lyriikka tiivistää jotain hyvin oleellista neofolkin ja sen tekijöiden sielunelämästä: Taidamme ollakin vain raskasmielisiä / turhankin vihaisia nuoria miehiä.

Sivareita, gootteja ja keskikaljahevareita: live-neofolk Suomessa

Suomen neofolk-keikkatarjonta oli melkoista namua vuosina 2008–2012. Näinä vuosina olen päässyt todistamaan Suomessa kaikki kolme brittiklassikkoa (Death in June, Current 93 ja Sol Invictus). Spiritual Front on käynyt täällä ainakin kahdesti (tosin se vuonna 2011 nähty, Death in Junea lämpännyt ruotsinlaivadisko on karmeimpia keikkoja, joilla olen ollut). Ordo Rosarius Equilibrio: nähty Lumouksessa pari vuotta sitten. :Of the Wand and the Moon:: Helsingissä, olikohan vuosi 2011? Blood Axis: Kuudennella linjalla, muistaakseni vuonna 2012. Tenhin näin vuonna 2008 Gloriassa, sen jälkeen bändi ei ole Suomessa soittanut (enkä tuota Glorian keikan fiaskoa todistaneena yhtään ihmettele, miksi. Bändissä ei ollut mitään vikaa, yleisössä sitten sitäkin enemmän.).

Äärimetallikeikkojen järjestäjänä kunnostautunut Kold Reso Kvlt, tuttujen kesken KRK, järjesti melko ahkerasti neofolk-keikkoja, kunnes lakkasi olemasta  vuonna 2013. Sen epävirallinen manttelinperijä Åbo Deadbangers ei ole jatkanut neofolk-keikkojen järjestämistä. Onneksi Kuolleen musiikin yhdistys heräsi vuosikausien hiljaisuuden jälkeen henkiin, mutta sekään ei neofolkin ystävää ole juuri lämmittänyt: KMY on profiloitunut ennen kaikkea industrial-livemusiiikin (Karjalan Sissit!!) maahantuojana, eikä revenanttiyhdistys ole toistaiseksi järjestänyt neofolk-keikkoja.

Jäljelle jää tamperelainen goottifestari Lumous, joka on silloin tällöin napannut ohjelmistoonsa myös neofolkia: tällä vuosikymmenenä Lumouksessa on päästy todistamaan ainakin Spiritual Frontia ja Ordo Rosarius Equilibriota. Lumous on kaikin puolin mukava tapahtuma, jonka ohjelmistoa syynään vuosi toisensa jälkeen suurella mielenkiinnolla. Neofolk-näkökulmasta festarin ongelmana on kuitenkin se, että genre nähdään eräänlaisena goottimusiikin alajaokkeena. Jos tietty neofolk-bändi ei herätä mielenkiintoa Suomen goottiskenessä, ei sitä Lumoukseen huolita. Tätä ei tule ottaa moitteena Lumousta kohtaan, kysehän on silkasta realiteetteihin mukautumisesta. Ilman kohderyhmäajattelua festivaali on hyvin pian entinen festivaali.

Neofolkin asema on siis suomalaisen keikkakulttuurin puitteissa jossakin goottikuvioiden ja black metal -skenen välimaastossa. Oikeastaan neofolk on hyvinkin laajassa mielessä eräänlainen risteyskohta: erilaisiin alakulttuureihin ja ideologihin profiloituvat ihmiset voivat nauttia yhdessä hyvästä musiikista. Neofolk-keikat vetävät blackmetallisteja Lumoukseen ja gootteja hevareiden järjestämiin tapahtumiin. Olen joskus kuullut loxeihin ja PVC:hen somistautuneiden goottitytyjen nyrpistelleen Lumoukseen änkevien hevareiden keskikaljankatkulle, mutta muutoin fiilis neofolk-keikoilla on yleisön monenkirjavuudesta huolimatta yleensä hyvä.

Forsetia ja The Moon Lay Hidden Beneath a Cloudia on keikalle turha toivoa, koska bändit eivät ole enää aktiivisia. Sen sijaan kaikki muut tässä tekstisarjassa mainitsemani bändit, jotka eivät Suomessa ole vielä keikkailleet – Der Blutharsch, Orplid, Dernière Volonté, Ordo Equitum Solis, Ianva, Rome, Triarii/TriORE, – ovat edelleen tiettävästi aktiivisia. Koska Suomen neofolk-järkkäily on KRK:n hiljentymisen jälkeen pitkälti jäänyt Lumouksen harteille, veikkaisin, että seuraavaksi Suomessa päästään näkemään joko Dernière Volonté tai Rome – juuri näille bändeille kun tuntuisi olevan kysyntää Suomi-goottien keskuudessa. Jää nähtäväksi, toivotaan parasta.

Neofolk-poiminnat päättyvät tältä erää tähän. Kiitos lukijoille – hallintapaneelin uumenista näen, että neofolk-jutut ovat herättäneet kiinnostusta enemmän kuin Lyhdyn tekstit keskimäärin. Jäikö jokin erinomainen neofolk-bändi tai -julkaisu mielestäsi mainitsematta? Muita ajatuksia? Avautukaa toki joko blogin kommenttikenttään tai Facebook-sivun puolelle.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s