F. Scott Fitzgerald: Kultahattu – The Great Gatsby (1925) arvostelu

Kultahattu kansi
Kultahattu – The Great Gatsy (1925)
Kultahattu 2013
Vuonna 2013 julkaistun leffapokkarin kansi.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu – The Great Gatsby (1925, suom. 1974?)
Lukuhaasterasti: 44. Klassinen rakkausromaani.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Taas pientä fuskua lukuhaasteessa: Kultahattu ei ehkä ole klassinen rakkausromaani, eikä kaikkein tiukimpien määritelmien mukaan kenties edes rakkausromaani. En vain mitenkään voisi päästä tämän lähemmäs haasteen rakkausromaanislottia, joten tehdään nyt näin. En tajunnut, että Kultahattu voisi sopia kyseiseen slottiin, ennen kuin puolisoni ihmetteli kirjan kannen nähdessään: ”Mitä ihmettä sä luet, jotain harlekiinia?” Kommenttia on helppo ymmärtää, sillä olin valinnut kirjaston hyllystä vuonna 1987 ilmestyneen painoksen, jonka kansi on tuossa vasemmalla. Jep, voisin itsekin luulla mokomaa harlekiiniksi. (Tarjolla olisi ollut myös vuonna 2013 ilmestynyt leffapokkari tyylikkäällä Leonardo-kannella. Halusin kuitenkin lukea romaanin romaanina enkä elokuvakäsikirjoituksen esiasteena. – //edit: Jälkikäteen hoksasin, että myös vuoden 1987 painos on tavallaan leffapokkari: kansikuvassa poseeraavat Mia Farrow ja Robert Redford, jotka näyttelivät vuonna 1974 ensi-iltaan tulleessa Kultahattu-adaptaatiossa.)

Yllättävää kyllä, kannen ilme enteilee kirjan sisällön tyyliä hyvin. Teoksen (käännös)kieli oli paikoin varsin lähellä harlekiinien hattaraista, tunnevetoista ja adverbipitoista kieltä. Olisin odottanut näin maineikkaalta teokselta hieman kunnianhimoisempaa ilmaisua. Miettikääpä tätä: ”Puhelin soi sisällä hätkähdyttävästi — —.” Hätkähdyttävästi, mitä hittoa! Kuulostaako puhelimen sointi eri aikoina erilaiselta? Onko se välillä hätkähdyttävää ja välillä taas ei? Entäs tämä: ”Hänen katseensa pälyili ympäriinsä uhkaavasti ja hän nauroi riipaisevasti — —.” Adverbien määrä on aivan mahdoton, eikä sitä voi antaa täysin anteeksi edes julkaisuajankohdan huomioon ottaen. Suomentajaa tästä ei voi syyttää – teon tapaa kuvaavat ilmaisut eivät tupsahtele käännökseen tyhjästä (ellei kyseessä sitten ole aivan ammattitaidoton kääntäjä). – Se teoksen kielestä.

Kultahatun tarinan kertoo Nick Carraway, joka on todistajakertoja – siis kertoja, joka on läsnä teoksen tapahtumissa eräänlaisena sivustakatsojana. Usein tällaisia kertojia käytetään lähinnä sellaisissa teoksissa, joissa on eleginen sävy. Tarina pannaan muistiin, jotta sen varsinainen päähenkilö – tässä tapauksessa Jay Gatsby – ei vaipuisi unohduksiin. Todistajakertojalle tyypilliseen tapaan Carraway suhtautuu päähenkilöön jokseenkin ihailevasti, mutta pystyy katsomaan tätä myös kriittisellä silmällä.

Carraway on nuori pörssimeklari, joka vuokraa pahaisen mökin Long Islandilta. Käytyään taloksi hänelle selviää, että naapurin loisteliaassa kartanossa asuu salaperäinen herra Gatsby, joka viihdyttää kaupungin juhlakansaa mahtipontisilla iltamilla. Kuitenkin vain harva on tavannut Gatsbyn, ja vielä harvempi tietää mitään Gatsbyn taustasta. Kun Carraway sitten saa kutsun Gatsbyn juhliin, tarttuu hän oitis tilaisuuteen.

Carrwawayn mökin lähistöllä asuu myös Nickin pikkuserkku Daisy ja tämän aviomies Tom Buchanan. Daisyn ja Tomin elämän komeat puitteet tuoksuvat vanhalle rahalle. Nuoren parin liitto kuitenkin rakoilee: Tomilla on rakastajatar, mistä Daisy on hyvin tietoinen. Nickin kohtaamisia Daisyn ja Tomin kanssa leimaa jännitteisyys ja riitaisuus. Onneksi läsnä on usein myös Daisyn kaunis ystävätär Jordan Baker, johon Nick pikku hiljaa ihastuu.

Kultahatun tarinaa viedään eteenpäin ennen kaikkea erilaisten juhlien ja yhteisten aterioiden merkeissä. Värikkäimpiä näistä ovat Gatsbyn massiiviset juhlat, joissa jatsi soi ja sampanja virtaa. Muodolliset kohtaamiset ihmisten kanssa ruuan tai juoman äärellä ovat varmasti keskeisin syy sille, miksi romaania on ylistetty 20-luvun jazz-elämän kuvaajana – ja myös sille, miksi kirjasta on tehty niin monia elokuva-adaptaatioita. Yllättävää kyllä, nämä seikat ovat tekstissä vain pintaa. Ytimeltään romaani on variaatio perinteisestä ”poika rakastuu tyttöön, rakastuuko tyttö poikaan?” -tarinasta. Persoonallista ja omaperäistä romaanissa ovat villien juhlien kuvakset, ei itse tarina.

Ei pidä unohtaa myöskään Gatsbyn nousukashahmoa, joka on upea luomus. Gatsby on amerikkalaisen self-made manin perikuva: hän on rakentanut omaisuutensa tyhjästä, ottamalla valtavia riskejä ja solmimalla suhteita oikeisiin ihmisiin. Rahalla ei kuitenkaan voi ostaa rakkautta tai onnea. Lopulta näyttää ilmeiseltä, että materiaalinen hyvä ovat Gatsbylle vain välikappaleita – hänen päätavoitteensa on tulla rakastetuksi. Ajatus ei ole uusi tai omaperäinen, mutta sen varaan voi rakentaa aina yhden kirjan lisää.

Teos kuvaa ansiokkaasti myös yhteiskunnan eriarvoisuutta. Kirjassa kärsivät nimenomaan ne, jotka kuuluvat syntyjään alaluokkaan. Vanhan rahan etuisuuksista nauttivat eivät saa nenilleen, vaikka kohtelevat kanssaihmisiään huonosti. Seuraukset heidän töppäilyistään kantavat ne, jotka ovat sattuneet syntymään huonompiin perheisiin. Luokkaretkeily on teoksen maailmassa vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta.

Hyvin toimeentulevat keskushahmot voisivat kenties välttyä kohtaamasta köyhempää kasanosaa, ellei tie Long Islandin ja New Yorkin välillä kulkisi teollisuusjätteellä kuorrutetun Tuhkalaakson läpi (ja ellei Tomin rakastajatar olisi Tuhkalaakson asukkeja). Junalla kulkevien on pakko pysähtyä Tuhkalaaksoon nostosillan vuoksi ”vähintään minuutiksi”. Tomusta ja köyhyydestä ei yläluokkakaan pääse koskaan eroon, vaan joutuu aina kaupunkiin kulkiessaan sietämään sen läsnäoloa.

Tuhkalaaksoa valvovat tohtori T. J. Eckleburgin kasvottomasti silmät, jotka tuijottavat junamatkustajia haalistuneesta optikkoliikkeen mainoksesta kellastuneiden silmälasien läpi. Mainoksen jättiläismäiset silmät ovat koko romaanin kiinnostavimpia motiiveja. ”Jumala näkee kaiken”, toteaa eräs henkilöhahmoista silmiin viitaten. Itse näkisin silmien kuitenkin liittyvän laajempaan valvontaan ja kontrolliin – jota tosin Jumalan katsekin tavallaan edustaa. Teoksen henkilöt eivät ole vapaita, vaan heidän valintojaan rajoittavat muun muassa sopivaisuuden säännöt, mielihalut ja epärehellisyys (sekä itseä että muita kohtaan).

En muista, milloin viimeksi olen lukenut yhtä helpon kirjan kuin Kultahattu. Helpolla en tarkoita sitä, että se olisi tyhjänpäiväinen, vaan sitä, että lukukokemus oli nopea ja helposti sulava. Kieltämättä kielen kökköisyys häiritsi minua, mutta ei niin paljon kuin esimerkiksi eräässä toisessa kirjassa. (Heh: joissain piireissä tällaista rinnastusta pidetään varmaankin pyhäinhäväistyksenä.)

Kultahattu – The Great Gatsby @ Adlibris

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”F. Scott Fitzgerald: Kultahattu – The Great Gatsby (1925) arvostelu

  1. En osaa sanoa kielestä mitään, koska olen lukenut sen englanniksi, enkä ole katsonut kirjasta tehtyjä elokuvia, mutta tämä lauseesi osuu ytimeen: Teoksen henkilöt eivät ole vapaita, vaan heidän valintojaan rajoittavat muun muassa sopivaisuuden säännöt, mielihalut ja epärehellisyys (sekä itseä että muita kohtaan).
    Muistan kirjan aiheuttaman turhuuden tunteen, miksi nämä ihmiset käyttäytyvät näin. Oletan, että sillä haluttiin kuvata yläluokkaista elämää yhteiskunnan muuttuessa.

    Pirjo

    Tykkää

    1. Heini L.

      Mietin itse tässä jo, pitäisikö Kultahattu joskus lukea myös englanniksi – haluaisin tietää, tuntuuko kieli myös alkukielellä yhtä kököltä kuin suomennoksessa. Olisiko sinulla mitään muistikuvaa tai kommenttia alkukielisen tekstin kielestä?

      En tätä viitsinyt itse tekstiin kirjoittaa, koska tämä vähän spoilaa romaania, mutta itse luin Kultahatun tarinana ennen kaikkea ns. rapistuvasta (vanhan rahan) yläluokasta. Esimerkiksi goottilaisessa kirjallisuudessa on paljon tarinoita, joissa vanha, rikas aatelisto näivettyy ja rappeutuu sisältä käsin, jolloin eteenpäin katsova ja avoimin mielin elävä porvaristo vie heistä ”voiton”. Kultahatun tarina on vaan tavallaan goottilaisia romaaneja pessimistisempi: Buchananit saavat jatkaa huoletonta elämäänsä, nousukas Gatsbylle taas, no, käy kuten käy.

      Liked by 1 henkilö

      1. Kirja on hyllyssäni, mutta en ole sen kanssa samalla mantereella. Tämä on taas yksi näitä kahden maan harmeja. Googlailin Great Gatsbyn tekstiä Good Readistä, esimerkiksi: There must have been moments even that afternoon when Daisy tumbled short of his dreams — not through her own fault, but because of the colossal vitality of his illusion. It had gone beyond her, beyond everything. He had thrown himself into it with a creative passion, adding to it all the time, decking it out with every bright feather that drifted his way. No amount of fire or freshness can challenge what a man will store up in his ghostly heart

        GoodReadista löytyy 150 pikku palaa kirjasta. Ne vahvistavat sitä mielikuvaa mikä minulla oli, englanninkielinen teksti ilkamoi yläluokkaista näivettymistä. Minusta se on parodiaa.
        Pirjo

        Tykkää

      2. Heini L.

        Hei, tämä parodia-ajatus ei käynyt edes mielessäni! Saatat olla oikeassa, tätä tulkintaa vasten kokonaisuuteen tulee kummasti järkeä. Pitäisi vielä tutustua Fitzgeraldin kirjailijaprofiiliin tarkemmin, jotta tästä voisi varmistua.
        Tuo valitsemasi näytepätkä on kyllä niin paisutteleva, että se olisi helppo uskoa parodiaksi. ”colossal vitality of his illusion”, ”creative passion”, ”No amount of fire”… Kyllä on niin mahtipontista että.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s