Zombie ja Kummitusjuna (1991) arvostelu

zombie
Zombie ja Kummitusjuna (1991)

Kaikenlaista sitä menee ohi korvien. Jos olisin nähnyt Mika Kaurismäen ohjaaman Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan (Suomi 1991) kymmenen vuotta sitten, olisin luultavasti pitänyt siitä valtavan paljon. Elokuva on hauska sekoitelma goottirock-tyyliä, lama-ajan Suomi-kuvaa ja rappioromantiikkaa. Olen valitettavasti huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pidän kummankaan Kaurismäen elokuvista – ja minä alan olla jo aika vanha… Silti koin tämän elokuvan sympaattisena.

Zombie (Silu Seppälä) on parikymppinen elämäntapamuusikko, joka asuu vanhempiensa kellarissa, soittelee bassoa ja juo kaljaa. (Seppälä oli elokuvan kuvausten aikaan noin 35-vuotias ja myös sen näköinen. Asia ei kuitenkaan saa elokuvaa vaikuttamaan epäuskottavalta, sillä koko elokuvan maailma on sadunomainen ja vähän rempallaan. Siksi 35-vuotias Seppälä menee hyvin 18-vuotiaasta elämäntapaepäonnistujasta.) Suhde entiseen heilaan Marjoon (Marjo Leinonen) on päässyt väljähtämään, mistä Zombie voi syyttää lähinnä omaa passiivisuuttaan. Mistään ei meinaa tulla mitään. Zombie ei istu armeijan harmaisiin sen paremmin kuin duunarihommiinkaan. Päivä toisensa jälkeen täyttyy turhasta olemassaolosta, basson näppäilystä ja kalsarikänneistä.

ZOMBIE-z-harri
Epätodennäköiset ystävät: Zombie ja kantrimies Harri.

Siinä se pähkinänkuoressa on. Elokuvan käsikirjoitus voisi tasonsa ja kekseliäisyytensä puolesta olla yläasteen videokurssin hedelmä. Tarinaa on vain nimeksi, ja elokuvan kohtaukset täyttyvät toisiaan merkityksettöminä seuraavista tapahtumista. Zombie ei yksinkertaisesti pääse elämän imuun mukaan. Ei hän tosin juuri yritäkään, vaan sössii kaikki tilaisuudet, joita hänelle avokätisesti suodaan. Alkoholi on Zombielle ongelma alusta asti, ja mitä pidämmelle tarina etenee, sitä suuremmaksi tuo ongelma kasvaa.

Vaan se, minkä elokuva juonessa ja tarinassa häviää, se voittaa tyylissä ja ilmeessä. Voi olla, että elokuvan tekijät ovat aikoneet Zombiesta pikemminkin punkkaria, mutta itse näen hänessä ennen kaikkea kotikutoisen Batcave-gootin, jolla ei ole rahaa Sisters of Mercyn paitaan tai ankh-riipukseen. Goottikulttuuri kyllä levisi Suomeen jo 80-luvulla, mutta pysyi melko tiukasti marginaalissa aina 90-luvun loppuun asti. Zombie onkin suomalaisena elokuvahahmona melkoinen harvinaisuus.

ZOMBIE-gootit
Zombie löytää keikkabussista toisen ehdan Suomi-gootin.

Zombie on olemuksensa ja ulkoasunsa myötä herttainen hahmo, käytöksensä puolesta taas pelkkä vätys. Itse en osaa oikein kokea sympatiaa Zombieta kohtaan, sillä hän on itse syyllinen kaikkiin ongelmiinsa. En tosin ole aivan varma, onko tällainen vaikutelma ollut elokuvan tekijöiden tähtäimessä. Periaatteessa Mika Kaurismäen kaltaiset tekijät tuppaavat yleensä olemaan pienen ihmisen puolella suurta ja pahaa koneistoa/kapitalismia/maailmaa vastaan. Tästä elokuvasta vasemmistolainen eetos kuitenkin puuttuu, tai sitten olen sille jotenkin sokea. Ehkä tällä kertaa poliittiset teesit on päätetty jättää syrjään ja kuvata vaihteeksi yksilöä, joka on yksinkertaisesti kyvytön kantamaan vastuuta omasta itsestään.

Yleensä vasemmalle kallistuvia toimijoita leimaa ns. ulkoinen hallintakäsitys. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että syyt ja selitykset oman elämän onnistumisille ja epäonnistumisille löytyvät yksilön ulkopuolelta – valtiosta, kasvatuksesta, työnantajasta, markkinataloudesta, kohtalosta. Aki Kaurismäen Suomi-trilogian elokuvat ovat erinomaisia esimerkkejä tästä: näissä elokuvissa yksilö on riisuttu vastuusta käytännössä kokonaan. Pahaa maailmaa käy syyttämien kaikesta. (Juuri tämä on yksi syy sille, miksi en millään jaksa katsoa Akin elokuvia. Minusta tällainen ajattelutapa on epärealistinen ja masentava.) Poliittisesti oikealle sijoittuvat toimijat taas tuppaavat painottamaan sisäistä hallintakäsitystä – he pitävät yksilöä oman elämänsä ensisijaisena ohjaajana, sekä hyvässä että pahassa.

En osaa sanoa, kumpi näistä ajattelutavoista on lähempänä totuutta (riippuu varmaankin tilanteesta), mutta sen voin sanoa, että ulkoisesta hallintakäsityksestä ei ole mitään hyötyä. Se passivoi: en jaksa hakea töitä/nousta sohvalta/lukea tenttiin, kun ei se onnistuminen kuitenkaan ole minusta kiinni. Sen sijaan sisäisestä hallintakäsityksestä voi olla paljonkin apua – se kannustaa aktiivisuuteen. Voi sitten miettiä, kumpaa ajattelutapaa painottavat henkilöt todennäköisemmin menestyvät urallaan ja ylipäätään saavat elämässään jotain aikaiseksi.

ZOMBIE-marjo
Tyttöystävä Marjo yrittää saada Zombien päähän järkeä.

Tämän pitkän sivupolun kautta takaisin itse aiheeseen: Zombie ja kummitusjuna -elokuvan voi nähdä varoittavana esimerkkinä ulkoisen hallintakäsityksen vaaroista. Zombie ottaa kaiken annettuna eikä edes yritä vaikuttaa oman elämänsä juoksuun. Sen takia hänen nimensä onkin Zombie: hän on täysin passiivinen ja avuton. Hän ei silti ole hahmona vastenmielinen tai edes ärsyttävä, vaan kaikessa nössöydessään aika hellyttävä.

Surullista kyllä, Zombiella ja näyttelijä Silu Seppälällä on ilmeisesti paljon yhteistä. Hesari kirjoitti alkuvuodesta pienen jutun Seppälän nykytouhuista. Haastattelussa Seppälä kertoo, kuinka hän vietti 1980-luvulla aikaansa muusikkotovereiden kanssa Vanhan kuppilassa: ”Kenelläkään ei ollut yhtään rahaa, ei siis yhtään. Silti kaljaa juotiin aamusta iltaan.” Kuulostaa hirveältä – ihan samalta, kuin elokuvan Zombien arki… sillä erotuksella, että Zombie juo yksin. Myös muutamat muut Hesarin jutussa mainitut seikat vihjaavat analogioihin Seppälän ja Zombien elämien välillä, mutta jätetään niiden tarkempi käsittely spoilerivaaran vuoksi väliin.

ZOMBIE-maistuu
Zombielle maistuu kaljan lisäksi myös kirkas.

Onneksi elokuvasta löytyy myös huumoria. Zombin ystävä Harri (Marri Pellonpää) pyörittää Harry and the Mulefukkers -nimistä kantripumppua, jonka esiintymisillä on ehdoton huumoriarvo. Harrin hahmo ja Mulefukkers-bändi ovat hersyvän lempeitä karikatyyrejä kantrikliseistä. Zombien ja Harrin ystävyyttä ei tosin vaivauduta elokuvassa lainkaan taustoittamaan (miksi keski-ikää kolkutteleva kantrimuusikko tarjoaa ystävyyttään ja apuaan parikymppiselle goottipojalle?). Epäilenpä, että ensin on tullut idea Pellonpään tuunaamisesta jäyhäksi kantribändin nokkamieheksi ja vasta sitten loput elokuvan käsikirjoituksesta. Pellonpään hahmo on hauska, mutta kovin irrallinen olento tämän elokuvan tuhnuisessa maailmassa.

Kuriositeettina: elokuvassa kierrätetään muutamaan otteeseen Black Sabbathin Solitude-kappaletta. Kotimaisissa tuotannoissa kuulee näin mukavia lainoja kansainvälisesti menestyneestä rock-musiikista vain harvoin. (Meinasin kirjoittaa: melko mielikuvituksetonta cover-versiota Black Sabbathin Solitudesta, kunnes tajusin, että tämähän on se alkupeärinen. Ulverin cover samasta kappaleesta on niin muhkea, että Black Sabbathin esitys tuntuu sen rinnalla luirulta. Toisaalta juuri sen takia alkuperäinen versio sopii tähän elokuvaan niin hyvin.)

*****

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Zombie ja Kummitusjuna (1991) arvostelu

  1. Päivitysilmoitus: 24.11. Zombie ja kummitusjuna | Hyvät Kuvat – Elokuvakerho

  2. Kiitos Heini, hieno analyysi elokuvasta. Tämä todella innostaa kaivamaan sen esiin ja katsomaan sen.

    Olen nähnyt muutaman Kaurismäkien elokuvista. Useimmissa näkemissäni on positiivinen loppuvire, vaikka tarinankulku on varsin masentavaa. Sekä ulkoisen että mielensisäisen maiseman maalareina Kaurismäet ovat loistavia ja siksi niitä elokuvia katselee, niihin jää kiinni, se kai on elokuvan katsomisen oleellisin pointti. Niistä jää jotain mietittävää.

    Allekirjoitan mitä sanot Kaurismäistä eli heidän elokuvissaan pahaa maailmaa syytetään kaikesta. Toteat, että juuri tämä on yksi syy sille, miksi en millään jaksa katsoa Akin elokuvia. Tällainen ajattelutapa on epärealistinen ja masentava.

    Keskustelin tässä jonkin aikaa sitten yhden suomalaisen nuoren miehen kanssa. Hän otti politiikasta ja säästä ja kaikesta esille vain ikväviä asioita. Asiat ”vituttivat”, kuten mies totesi. Hänellä kun on koulutusta ja osaamista, kysyin sitten oletko harkinnut muuttoa ulos Suomesta. Tähän hän vastasi, ettei lähde Suomesta ellei sitten työpaikka mene alta eikä mitään järkevää löydy. Palkka on hyvä ja verkostot vahvat, kaikki ystävät ja tuttavat. No, hei miksi sitten valittaa?

    Eri maissa esiintyy eri asenteita. Ehkä ja toivottavasti tämä suomalainen mielenmaisema muuttuu ja kehittyy. Olen asunut myös Hollannissa ja siellä silloin 90-luvun lopulla yleinen asennemaailma oli myös ikävä, itseasiassa voimakkaasti kaksijakoinen. Oli ihmisiä, jotka eivät piitanneet kenestäkään muusta kuin itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan ja ihmisiä, jotka ottivat voimakkaasti kantaa mm. ympäristöongelmiin. Itsekeskeisyys ei onneksi ole suomalaisten perisynti.

    Kaurismäen elokuvia katsotaan maailmalla. Niistä moni saa vihiä suomalaisesta mielenmaisemasta.

    Kiitos elokuva-analyysistäsi, se synnytti paljon ajatuksia, kuten huomaat.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Kiitos hyvästä kommentista, Pirjo! Harmi on, että Zombien ja Kummitusjunan saatavuus on huono: ilmeisesti tästä on olemassa vain Future Filmin vuonna 2007 julkaisema DVD, joka on myynyt loppuun. Käytettynä saattaa tietenkin löytyä. Ei tosiaan kuulu Kaurismäkien tunnetuimpiin elokuviin, sen takia en itsekään ole tätä aiemmin tullut katsoneeksi. (Kun tarkistin painoksen myyntitilannetta, huomasin, että Amazon oli sijoittanut elokuvan kauhugenreen. Heh. Kun elokuvan nimessä on ”Zombie”, oletetaan näköjään automaattisesti että kyse on kauhusta…)

      Nuo kansainväliset kokemuksesi ovat kiinnostavia, eri kulttuureissa yksilön vastuu käsitetään varmasti hyvin eri tavoin. Yhdysvalloissa yksilön omia vaikutusmahdollisuuksia korostetaan varmaankin enemmän kuin missään muualla. Kuka tahansa voi olla ”self-made man”, kun vain on motivoitunut ja yrittää tarpeeksi. Tuollainen ajattelutapa on innostava, mutta ei minusta täysin realistinen sekään: vaikka panisit esimerkiksi liikeideasi toteuttamiseen kaikkesi, voit silti olosuhteiden vaikutuksesta epäonnistua. Totuus taitaa olla jossain ääripäiden, siis ulkoisen ja sisäisen hallintakäsityksen välillä.

      Minusta on hyvä, että suomalainen (taide-)elokuva tunnetaan ulkomailla edes jostakin. Ilman Kaurismäkiä meillä ei olisi melkeinpä lainkaan elokuvaa, joka kiinnostaa Suomen rajojen ulkopuolella. Huono puoli Kaurismäkien maailmanmaineessa on kuitenkin se, että mielikuva Suomi-elokuvasta muodostuu kovin yksipuoliseksi, ja saatetaan luulla että suomalainen elokuva ja ehkä jopa suomalainen kulttuuri on pelkkää savuisessa kaljakuppilassa nyhjöttämistä apea ilme naamalla (jos hieman kärjistetään).
      Onneksi tämä on kuitenkin muuttumassa. Dome Karukoskea kohtaan on osoitettu mielenkiintoa viime vuosina myös ulkomailla, ja se monipuolistaa mielikuvaa Suomesta ja täkäläisestä elokuvasta. Toivon, että myös J-P Valkeapään elokuvat huomattaisiin Suomen ulkopuolella. Hänessä on ohjaajana valtava potentiaali.

      On kyllä myönnettävä, että Akin elokuvissa on puolensa: niissä on sen jurottamisen keskellä usein myös ihastuttavaa, viatonta huumoria. Kauas pilvet karkaavat on hyvä esimerkki tästä. Tarkoitus ei siis ole kokonaan teilata näitä. Taisin kuitenkin opiskeluaikoina saada näistä jonkinlaisen yliannostuksen :)

      Liked by 1 henkilö

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s