Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä (2014) arvostelu

125-myyttia-suomen-kielesta
125 myyttiä suomen kielestä (2014)

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä (2014)
Lukuhaasterasti: 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

125 myyttiä suomen kielestä on kevyttä kesälukemista parhaimmillaan – kevyttä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Aloitetaan siitä kirjaimellisesta puolesta: kirja on niin ohut lipare, että sen lukaisee helposti laiturinnokassa (tai missä tahansa muuallakin) parissa tunnissa. Sivuja on vaivaiset 133, ja sivukoossakin ollaan lähempänä Aku Ankan taskukirjoja kuin Isoa suomen kielioppia. Jos nide ei ihan mahdu taskuun, niin rantakassiin ainakin.

Mutta kuka hullu haluaa tuhlata kesäpäiviään lukemalla kielenhuollosta? Ainakin ne, jotka ovat huolissaan suomen kielen rappiosta ja lähettelevät kiukkuisia lukijakirjeitä lehtien toimituksiin bongattuaan uutistekstistä jonkin kielellisen kompastuksen. Ville Eloranta tietää hyvin, mistä tässä on kyse – hän sentään työskentelee Helsingin Sanomissa kielenhuollosta vastaavana artikkelitoimittajana. Hän kirjoitti pari vuotta sitten Kielikelloon kiinnostavan artikkelin maan suurimman sanomalehden kielenhuoltotyön arjesta – se on luettavissa Kielikellon arkistossa.

Miksi tämä sitten kiinnostaa minua? Olen itse tehnyt oikoluku- ja editointitöitä peruskouluikäisestä lähtien – ensin ansaitakseni taskurahaa, myöhemmin ns. oikeina töinä. Aluksi kyse oli lähinnä digitointiroskien siivoamisesta, sittemmin osaaminen on laajentunut myös kielenhuollon puolelle (näin uskon ja toivon). En ole koskaan opiskellut noppaakaan suomen kieltä, ellei sitten kaikille yliopisto-opiskelijoille pakollista tieteellisen kirjoittamisen kurssia lasketa. Tämä tuntuu usein yllättävän tuttaviani, kirjallisuuden- ja suomen kielen opinnot kun liitetään jostain syystä lähes automaattisesti yhteen. Myöhemmin on harmittanut, että skippasin suomen kielen kurssit kokonaan. Eipä niihin tosin paljoa kielenhuoltoa kuulu, kuten Eloranta toteaa Kielikukkasessa. Oman oppimiseni kannalta keskeisessä osassa ovat olleet Kielitoimiston sanakirja, Kielikello ja muut Kotimaisten kielten keskuksen eli Kotuksen julkaisut, joista monia myös Eloranta on käyttänyt kirjansa lähteinä.

Elorannan kirja pitää sisällään 125 väärinkäsitystä, joihin kielenhuoltaja usein työssään törmää – suurin osa on myös minulle tuttuja tapauksia jo entuudestaan. Jokaista myyttiä käsitellään korkeintaan yhden sivun verran, eikä yksityiskohtaisiin analyyseihin jonkin muodon oikeellisuudesta tai virheellisyydestä tämän teoksen puitteissa mennä. Eloranta spekuloi myyttien syntyhistorioilla ja oikoo (Kotuksen suositusten valossa) virheellisiä käsityksiä. Osa kirjassa luetelluista väärinkäsityksistä perustuu vanhoihin suosituksiin, joita on sittemmin muutettu. Tällaisiin myytteihin tuntuu usein liittyvän tiukkanutturaisia ja tuikeita äidinkielenopettajia, jotka ovat iskostaneet (aikanaan kenties täysin oikeellisia, mutta sittemmin vanhentuneita) ohjeita oppilaidensa kalloihin vähän turhankin peräänantamattomasti.

Olen ehkä aiemminkin maininnut, että lakkautin viime vuonna lähes kaikki lehtitilaukseni – jätin jäljelle vain yhden tilauksen, eli Kielikellon. (Luen tietenkin myös mahtavaa Martat-lehteä, se kun kuuluu meidän marttojen jäsenmaksuun. Joo’o, tämä ei ollut vitsi: olen paitsi elokuvaharrastaja, myös martta.) Yksi syy Kielikellon säästämiselle oli se, että kyseisen lehden sivuilla käytetty kieli on vertaansa vailla. Harvoin saa lukea yhtä sujuvaa ja siloista suomea! Saman kehun voi lausua myös Elorannan kirjan kielestä: teksti on huoliteltua, muttei kuitenkaan tylsän dogmaattista, vaan paikoin suorastaan humoristista. Ainoa seikka, joka alkoi hieman häiritä kirjan loppua kohden, on liitepartikkeleiden runsaus; etenkin muutamia –pa– ja –kin-partikkeleita (vaikkapa, sekin) olisin itse jättänyt rannalle. Tämä on niin pieni kauneusvirhe, että tuntuu melko turhalta mainita koko asiasta. (Ja myönnettävä se on: välillä vanhoja tekstejäni lukiessani punastelen, kun bongailen sieltä täältä täysin turhia liitepartikkeleita.)

Elorannan tekstistä heijastuu sama asenne, joka näkyy myös Kielikellon toimituksellisessa linjassa: oikeakielisyydestä nipottaminen ei kannata. Kieli on käyttämistä, ei oikomista ja korjaamista varten. Olen huomannut, että ammatikseen kielenhuollon ja -tutkimuksen parissa työskentelevät ihmiset ovat harvoin järin huolissaan nykysuomen tilasta. Ihmiset, ”joita huolestuttaa suomen kielen rappio” (kuten asia ilmaistaan Yhdyssana on yhdyssana -Facebook-ryhmän kuvauksessa), tuppaavat olemaan ihan tavallisia tallaajia vailla mitään ammatillista kosketusta kielenhuoltoon.

Kielellisen rappion vetelä voi-voivottelu ja ilkeämielinen kielikömmähdyksille naureskelu on ankeaa puuhaa, eivätkä kielenhuoltajat sitä (ainakaan omien havaintojeni mukaan) harrasta. Vähän sama asia kuin kuvaisi someen videon, jossa joku liukastuu banaaninkuoreen, ja sitten videolle naureskeltaisiin oikein porukalla. Onko kivaa? No ei minusta. Pahin mahdollinen tilanne on se, että ihmiset vaikenevat pelätessään tekevänsä kielioppivirheitä, mikä on sulaa hulluutta. Kielenhuollon tarkoitus on (tai pitäisi olla) sujuvoittaa ihmisten välistä viestintää, ei tukahduttaa sitä. – Itse en näe ympärilläni suomen kielen rappiota enkä siksi ole myöskään järin huolissani tästä paljon puhutusta kielen syöksykierteestä. Rappion sijaan näen suomen kielessä jatkuvaa muutosta – ja ajoittain myös huolimattomuutta ja resurssien puutteissa hutiloiden tehtyä oikolukutyötä, valitettavasti.

Dogmatistit voivat viihdyttää itseään pitämällä Elorannan kirjaa lukiessaan tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka monet esitetyistä esimerkkilauseista he osaavat korjata omin päin. Vieläkin kovemman kaliiperin kielitietäjät vetävät viivan kirjanpitoon ainoastaan silloin, kun osaavat paitsi korjata esimerkkilauseen, myös perustella, miksi esimerkkilause on väärin. Moni osaa varmasti intuitiolla vääntää lauseet oikeaan malliin – paljon vaikeampaa on sitten kaivella muististaan se sääntö, johon nojautuen tuo korjaus tehdään.

Kirjasta löytyy yksi myytti, jonka kohdalla fasisti sisälläni herää ja jota minun on hyvin vaikea myöntää  väärinkäsitykseksi: ”Kaksi kertaa enemmän on kolminkertainen määrä.” Kirjassa esitetään, että ”[v]altaosa kielenkäyttäjistä — tarkoittaa kuitenkin sellaisilla ilmaisuilla kuin kaksi kertaa enemmän nimenomaan kaksinkertaista määrää, ei kolminkertaista. Luonnollinen kieli ei aina ole käänteissään aivan yhtä eksakti kuin matematiikan kieli.” Eloranta on toki oikeassa, ainakin jos auktoriteettina pidetään Kotusta: ”Yleisen kielenhuoltokannan mukaan kaksi kertaa enemmän merkitsee samaa kuin kaksi kertaa niin paljon.” Samalla Kotus myöntää, että kirjaimellisesti tulkittuna kaksi kertaa enemmän tarkoittaa tietenkin kolminkertaista: x+2x=3x. Mutta koska suurin osa kielenkäyttäjistä ei tällaiseen pikaiseen päässälaskuun taivu, on ollut pakko antaa periksi. – Minua tällainen epätäsmällinen kielenkäyttötapa ärsyttää suunnattomasti. Ihmiset ovat erehtyväisiä, matematiikka ei. Onneksi Kotus ei suosittele tällaisen ilmaisun käyttöä, vaan tarjoaa tilalle muotoa kaksi kertaa niin paljon. Se kelpaa minullekin.

125 myyttiä suomen kielestä @ Adlibris

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä (2014) arvostelu

  1. Tämä voisi olla oikeastaan ihan mielenkiintoinen! Totta puhuen olen ehkä hitusen kateellinen tuosta oikoluku-urastasi. :D

    Liitepartikkeleihin aloin kiinnittää huomiota, kun äidinkielen tunneilla (en muista, oliko kyse yläasteesta vai lukiosta) niiden liikakäytöstä puhuttiin. Silti niitä helposti tulee liimailtua minne sattuu. Viime aikoina on taas vaivannut huomioni siitä, että käytän helposti ”se”-sanaa ikään kuin ”the”-vastineena, mikä on kai ilmiönä yleistynyt.

    Muistan olleeni nuorempana kauhea kielimarmattaja, vaikka omakaan oikeakielisyys ei varmaan ollut aivan loisteliaassa kunnossa (ja nykyäänkin siinä lienee hiomista). Nykyään ei onneksi jaksa saivarrella, mitä nyt ”alkaa tekemään”-muodon hyväksyntä vähän risoo. ;) Muistissa on kyllä sekin aika, kun milloin missäkin foorumeilla (en nyt viittaa siihen tiettyyn) huonon argumentoinnin ruotimista säesti myös kova louskutus siitä, kun ei yhdyssanojakaan osaa…:D

    Tykkää

    1. Heini L.

      Mä taas olen vähän kateellinen niille, jotka viettivät teinivuosiensa kesiä kavereiden kanssa järven rannalla samalla, kun itse etsin yksin kotona skannausroskia tekstintunnistusohjelman jäljiltä… :)

      Olen huomannut omassa kielenkäytössäni vähän vastaavaa englannin vaikutusta: käytän tämä-sanaa vähän samalla tavalla kuin englannin the-artikkelia (blogistakin löytyy valtavasti ilmaisuja tyyliin ”tämä elokuva”, ”tämä kirja”, ”tämä ohjaaja”, vaikka yleensä pelkkä ”elokuva”, ”kirja” tai ”ohjaaja” riittäisi). Kaikilla meistä on maneereita – ja ensimmäinen askel niistä irroittautumiseen on niiden tunnistaminen.

      Tuo alkaa tekemään -muoto (tai lähinnä sen herättämät tunteet) on tavattoman mielenkiintoinen ilmiö. Se, että Kielitoimisto tuon alkaa tekemään -muodon jossain vaiheessa hyväksyy, oli jo pitkään tiedossa, mutta silti yllätyin, että se tapahtui jo vuonna 2014. Aihetta on käsitelty Kielikellossa aika hiton moneen otteeseen, sekä ennen että jälkeen alkaa tekemään -muodon hyväksymisen.
      Molemmat muodot (alkaa tehdä ja alkaa tekemään) ovat sinänsä aina olleet legitiimejä ilmaisutapoja: ”Alkaa tehdä ja alkaa tekemään ovat molemmat olemassa olevia suomen kielen muotoja, ja se että toista käytetään kirjakielessä ja toista ei, perustuu puhtaasti sopimukseen. Normi ei siis perustu kielen järjestelmään, vaan kahdesta kilpailevasta muodosta on vain tietoisesti ja vähän väkivalloinkin vakiinnutettu eräässä historian vaiheessa kirjakieleen toinen.” (Tämä kannanotto on peräisin yli 15 vuoden takaa, siis ajalta ennen alkaa tekemään -muodon hyväksymistä kirjakieleen, http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=501&ref=2674)
      Eli alkaa tekemään -muodon sorsimiseen ei ole koskaan ollutkaan mitään suoranaisesti rationaalista syytä – mutta milloinkas tällaiset asiat ovat järkeen perustuneet? Kuten tuossa ”kaksi kertaa enemmän” -pointissakin tuli ilmi, kieli ja kielenkäyttö eivät todellakaan pohjaudu pelkästään logiikkaan ja ratioon… ja samaa painottaa myös Sari Maamies tuolla ylläolevan linkin takana.
      Kaikille, joita tämä alkaa tekemään -muoto hiertää, suosittelen lämpimästi tätä artikkelia: http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2678 Tämä artikkeli nitisti minussa viimeisenkin halun vastustaa alkaa tekemään -ilmaisua.

      Sori, nyt meni jaarittelun puolelle :) Toivon vain, että alkaa tekemään -muodon taustat nousisivat yleiseen tietoisuuteen laajemmin, siten sen käyttökin tulee luontevammaksi.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s