Irving Stone: ”Vincent van Gogh: Hän rakasti elämää” (1934)

van-gogh
Vincent van Gogh: Hän rakasti elämää (1934)

Irving Stone: Vincent van Gogh: Hän rakasti elämää (Lust for Life, 1934, suom. 1939)
Lukuhaasterasti:  14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja.
Mistä peräisin: saatu lahjaksi.

Näyttää siltä, että tänä vuonna tulee luettua paljon asiaproosaa, vaikka lukuhaaste kannustaa ennen kaikkea kaunokirjallisuuden lukemiseen. Niiden rastien, joiden puitteissa on mahdollista lukea myös asiaproosaa, suhteen täytyy nuukailla ja kikkailla. Tositapahtumiin pohjautuvan kirjan rastille ei kuitenkaan ole tunkua – en nimittäin miellä elämäkertoja tai muita asiatekstejä tositapahtumiin pohjautuviksi. Hän rakasti elämää sen sijaan ei ole elämäkerta, vaan elämäkertaromaani. Siksi se napsahtaa tähän rastiin hyvin. (Off-topic, mutta minua ärsyttää se, että takakannessa kirjalle annetaan kirjastoluokitukseksi 99.1 eli elämäkerrat. Minun mielestäni tämä kuuluu selvästi luokkaan 84.2 eli kaunokirjallisuus. Tuntuu ehkä pilkunviilaukselta, mutta onhan ero aivan valtavan tärkeä: romaani on fiktiota, elämäkerta taas asiaproosaa. Ei varmaan tarvitse erikseen korostaa, miten tärkeää on erottaa kaunokirjallisuus muusta kirjallisuudesta.)

Sain kirjan lahjaksi kauan sitten, luultavasti aivan 2000-luvun alussa. Tämä olikin aina tähän asti pisimpään lukemista odotellut nide hyllyssäni. Tuntuu hurjalta ajatella, mitä olisin saanut romaanista irti, jos olisin lukenut sen heti saatuani niteen – kokemus olisi varmasti ollut hyvin toisenlainen… Kun vihdoin tartuin romaaniin, eivät ennakko-odotukseni olleet kovin korkealla: halusin lähinnä saada kirjan luetuksi ja edelleen myytävien pinoon. Nyt kirjan luettuani en kuitenkaan ole aivan varma, haluanko sittenkään luopua siitä.

Taidemaalari Vincent van Goghin elämän keskeiset vaiheet ovat varmaankin kaikille tutut, joten en tässä tekstissä ujostele spoilereiden suhteen. Elämäkertoja ei nähdäkseni voi spoilata, sillä elämäkerran lukija yleensä tietää, mitä on tapahtunut – keskeinen kysymys tuppaa sen sijaan usein olemaan, kuinka tämä on tapahtunut.

Van Gogh eli köyhyydessä ja sai myydyksi elämänsä aikana tasan yhden maalauksen. Myytti luovasta hullusta on saanut van Goghin hahmon myötä vahvistusta, miehen mielenterveys kun alkoi horjua hänen viimeisinä elinvuosinaan. Itsemurhan tehdessään van Gogh oli 37-vuotias. Pian taiteilijan kuoleman jälkeen hänen töilleen alkoi löytyä ymmärtäjiä. Se, että taiteilija itse eli lähes nälkäkuoleman partaalla, ei tunnetusti estä jälkipolvia ansaitsemasta hänen maalauksillaan miljoonia. Maailmalla liikkuu anekdootteja siitä, kuinka van Gogh yritti silloin tällöin tyrkyttää maalauksiaan kiitokseksi tai ihan muuten vain tutuille ja tuntemattomille. Läheskään kaikki eivät ottaneet hänen maalauksia vastaan, sillä van Goghin maalausjälkeä pidettiin naurettavana ja kömpelönä sotkuna. Helmiä sioille, eh?

Hän rakasti elämää seuraa van Goghin elämää 1870-luvun puolivälistä aina hänen kuolemaansa eli vuoteen 1890 saakka. Vincent tavataan romaanin ensi sivuilla parikymppisenä taidekauppiaana, joka halveksuu asiakaskuntansa pinnallista makua ja kiroilee, kuinka hyvä maku ja raha eivät kulje yhtä polkua. Koska Vincentiä ei ole siunattu asiakaspalveluhengellä, kauppiaan ura loppuu lyhyeen.  Hän alkaa opiskella teologiaa, ja jonkin ajan kuluttua hänet nimitetään maallikkosaarnaajaksi Borinageen, belgialaiselle hiilikaivospaikkakunnalle.

Borinagessa vietettyä aikaa kuvaava osio on melkeinpä kirjan vaikuttavinta antia. Vincent saapuu yhteisöön idealistisena uskonmiehenä, joka yrittää valaa kaivostyöläisten elämään toivoa Jumalan sanan avulla. Hän joutuu kuitenkin uskonkriisiin, kun hän tajuaa, millaisessa umpikujassa koko Borinagen väestö elää. Kaivosyhtiön maksamat palkat ovat niin alhaiset, että perheet elävät kädestä suuhun. Lapset sairastavat jatkuvasti, sillä ravinto on puutteellista ja talot vetoisia hökkeleitä. Kunnon vaatteisiin ei ole varaa, ei myöskään polttoaineeseen, jolla lämmittää asuntoja. Työ kaivoksessa on vaarallista, eikä onnettomuuksia voida estää. Kaivoksen lakkauttaminen merkitsisi paikkakunnan ainoan elinkeinon katoamista, mikä taas tarkoittaisi työläisille varmaa nälkäkuolemaa. Markkinatalouden lait estävät palkkojen nostamisen ja työolojen kohentamisen. Borinagen vaiheiden kuvaus tuo kaikessa toivottomuudessaan mieleen realistisen kirjallisuuden klassikot, erityisesti Minna Canthin Köyhää kansaa -novellin.

Vaikka Vincent menettää uskonsa, idealismistaan hän ei päästä irti. Hän ei pakene Borinagesta, vaan yrittää täysin pyyteettömästi auttaa yhteisöä käytännön toimissa niin hyvin kuin pystyy. Kiitokseksi tästä hänet irtisanotaan maallikkosaarnaajan tehtävästä. Tässä vaiheessa taidekauppiaana työskentelevä Theo-veli alkaa rahoittaa tulevan taiteilijan elämistä. Muuta elantoa van Goghilla ei tule koko loppuelämänsä aikana olemaan.

VAN GOGH perunansyöjät
Perunansyöjät (1885)

Borinagessa van Gogh aloittaa kuvataiteelliset kokeilunsa. (Tässä romaanikirjailija on ottanut vapauksia: ymmärtääkseni historiallinen van Gogh aloitti piirrustusharrastuksen jo poikasena.) Irving Stone tuntuu näkevän van Goghin jonkinlaisena realismin henkisenä perillisenä. Vincent ei ala piirtää niinkään sisäisen ilmaisun pakosta, vaan ulkoisesta ärsykkeestä: kaivostyöläisten onneton elämä liikuttaa häntä. – Vincent ei kuitenkaan missään vaiheessa suoranaisesti politisoidu. Kun hän myöhemmin asuu Pariisissa, häntä nimitellään kommunistiksi, mutta Vincent ei itse tunnu kunnolla edes ymmärtävän koko sanan merkitystä.

Myös kuvaus Haagissa vietetystä ajasta on yhteiskunnallisesta vinkkelistä kiinnostava. Vincent tapaa viinituvassa itseään hieman iäkkäämmän, Sien-nimisen prostituoidun. Isättömät lapset ovat prostituution toimen haittapuolia – Sienillä on jo ennestään suita ruokittavana, ja nyt maha on taas kerran pystyssä. Vincent kokee myötätuntoa naista kohtaan. Se, mikä on tapahtunut jo kerran Borinagessa, toistuu pienemmässä mittakaavassa: Vincent yrittää vilpittömästi auttaa lähimmäistään. Ja aivan kuten Borinagessa, hän saa kärsiä hyväntahtoisuutensa seurauksista.

VAN GOGH suru 1882
Suru (1882), mallina Sien.

Stone korostaa jatkuvasti van Goghin ahkeruutta ja omistautuneisuutta. Ensin Vincent piirtää maanisesti lyijykynällä ja hiilellä, myöhemmin käyttöön tulevat akvarellit ja lopulta öljyvärit. Vincent maalaa ahkerasti – hän ehti tuottaa elämänsä aikana 860 öljyvärimaalausta ja toista tuhatta muilla tekniikoilla toteutettua työtä. Välineisiin ja mallien palkkoihin uppoaa valtavasti rahaa. Kun tekee tiukkaa, Vincent palkkaa mieluummin mallin kuin ostaa ruokaa, mikä johtaa fyysiseen heikentymiseen ja sairasteluun. Taiteilijan elämä on kituliasta, eikä romaanin mittaan voi olla ihmettelemättä, mikä on saanut van Goghin jatkamaan valitsemallaan tiellä. Romaanin kertoja mainitsee ohimennen, ettei Vincent tee taiteelliset kokeilut aloitettuaan kertaakaan mitään muuta työtä rahoittaakseen elämisensä. Taiteen tekemisen välttämättömyys on asia, jota Vincent ei kyseenalaista koskaan. Mistä tuo valtava sisäinen palo on lähtöisin, sitä Stone ei edes yritä selitellä – ehkä on paras niin.

Haagista matka jatkuu mutkan kautta Pariisiin. Vincent muuttaa veljensä Theon luo ja tutustuu kaupungin aktiiviseen taiteilijayhteisöön. Hän toverustuu muun muassa Gauguinin, Toulouse-Lautrecin, Cézannen ja Seurat’n kanssa. Jos Vincentin tähänastinen elämä on ollut yksinäistä kituutusta, Pariisissa hän saa kokea valoisamman elämänvaiheen. Vincent imee taiteilijaystäviltään vaikutteita, jopa kopioi heitä. Tämän jakson puitteissa van Goghin ja hänen ystäviensä taide asetetaan yhä selkeämmin ajan hengen kontekstiin. Taidemaailma on impressionistisen tyylisuuntauksen jäljiltä vielä sekaisin. Konservatiivinen käsitys hyvästä taiteesta ”nättinä” ja ”siistinä” istuu tiukassa. Post-impressionistien työtä ei ymmärretä eikä siitä haluta maksaa – vielä.

VAN GOGH öinen katukahvila
Öinen katukahvila (1888)

Iloista pariisilaiselämää ei kestä kauaa. Van Gogh muuttaa Arlesiin, mistä alkaa koko romaanin historiallisessa mielessä kiinnostavin jakso. Tähän asti on seurattu van Goghin kituliasta kasvua taiteilijaksi. Arlesin paahtavan auringon alla koittaa kukoistuksen aika. Van Gogh maalasi monet tunnetuimmista teoksistaan Arlesissa: Yökahvila, Auringonkukkia-sarja, Öinen katukahvila, Makuuhuone Arlesissa. Stone kuvaa teosten syntyprosessia eleettömään tyyliin ja turhia osoittelematta.

Arlesissa van Goghin mielenterveys alkoi huojua. Stone punoo arkipäiväisyyksien sekaan erikoisia kohtauksia, joista osa on selviä harhoja, osa taas statukseltaan tulkinnanvaraisempia. Stonen ansioksi on tässä vaiheessa laskettava se, että Vincentin mielisairaus on kuvattu pikemminkin lamauttavana kuin luovuutta edesauttavana tekijänä – sitähän se nimenomaan on. Romaanissa on melko pitkälti vältytty toistamasta kärsivän taiteilijan ankeaa ja naiivia stereotypiaa.

VAN GOGH tähtikirkas yö
Tähtikirkas yö (1889)

Yksinäinen Vincent saa seurakseen Arlesiin Paul Gauguinin, joka muuttaa Vincentin vuokraamaan taloon. Miehet kuitenkin ajautuvat pian absintinhuuruiseen konfliktiin, joka puolestaan johtaa kuuluisaan korvaepisodiin. Sen myötä Vincent saa lähtöpassit asunnostaan ja muuttaa mielisairaalaan St. Rémyyn. (Gauguinia hän ei tapaa enää koskaan.) Ja taas seurataan taiteilijan olkapään yli, kuinka valkoiselle kankaalle leviää paksu maalikerros: en tiennyt, että Tähtikirkas yö kuvaa näkymää mielisairaalan ikkunasta. Kyseinen maalaus on ehdoton suosikkini van Goghilta.

VAN GOGH gachet
Tohtori Gachet’n muotokuva (1890)

Vincentin kurja elämä päättyy Avers-sur-Oisen kaupunkiin. Siellä hän löytää ihailijan tohtori Gachet’sta, joka huolehtii Vincetin terveydestä. Kiitokseksi huolenpidosta Vincent maalaa tohtori Gachet’n muotokuvan, joka kuuluu nykyään maailman kalleimpiin taideteoksiin. Stone kuvaa Vincentin tässä vaiheessa taiteilijana, jonka luomisvoima ja elämänilo ovat jo sammumaisillaan. Vincent elää sentään tarpeeksi pitkään saadakseen kuulla, että Theo-veli on saanut ensimmäistä kertaa hänen tekemänsä maalauksen kaupaksi.

Eräs Vincentin elämän kiinnostavimmista piirteistä on hänen ystävyytensä Theon kanssa. Theo ei menetä missään vaiheessa uskoaan siihen, että hänen veljensä tullaan vielä tuntemaan maailmankuuluna taiteilijana. Hän ei nurise eikä moiti, vaan lähettää mukisematta isoveljelleen joka kuukausi sovitun rahasumman. Ja kuinka ollakaan, Theo menehtyi sairauteen vain puolisen vuotta Vincentin kuoleman jälkeen – aivan kuin hänen ainoa tehtävänsä tässä maailmassa olisi ollut tukea kivulloista Vincentiä. Kun tuo tehtävä oli täytetty, ei hänen elämässään ollut enää mieltä tai tarkoitusta.

Hän rakasti elämää on kirjoitettu vain reilu 40 vuotta van Goghin kuoleman jälkeen. Nyt, kun romaanin kuvaamista tapahtumista on kulunut jo 125 vuotta, on perspektiivi van Goghin hahmoon toisenlainen. Kirjoitusajankohtana hänen asemansa maalaustaiteen mestariluokassa oli jo tunnustettu, mutta arvostus on vielä senkin jälkeen kohonnut, samoin maalausten hinnat.

VAN GOGH punainen viinitarha
Punainen viinitarha Arlesissa (1888) – ainoa taiteilijan elinaikana myyty van Goghin teos

Romaanin tyyli on hyvin perinteinen, suorastaan vanhanaikainen. Itse pidän tällaisesta sievistelevästä ja tomuisesta ilmaisusta, mutta voin ymmärtää, että kaikilla nykylukijoilla ei ole tällaisen lukemiseen tarvittavaa kärsivällisyyttä. Viihderomaaneille ominaista ilmaisullista löysyyttä on mukana yllättävän vähän. Tekstin sävy on paikoin puiseva ja lakoninen, mikä on historiallisen romaanin lajityypin puitteissa ymmärrettävää.

Irving Stone suhtautuu kirjansa päähenkilöön varsin myötämielisesti: hän ei lausu van Goghista ensimmäistäkään kriittistä sanaa. Hänen katsontatapaansa leimaavat syvä kunnioitus ja myötätunto. Stone näkee Vincentin nimenomaan väärinymmärrettynä taiteilijana. Joku toinen kirjailija olisi varmaankin voinut nähdä Vincentissä myös suuruudenhullun egoistin, ja absintinhuuruisia Pariisissa vuosia olisi voinut kuvata pisteliäämmin ja railakkaammin. – Luulenpa, että kirjoitusajankohtana van Goghin kaltaista hahmoa ei yksinkertaisesti olisi ollut sopivaa kuvata kriittisesti.

Varmaankin juuri Stonen hellämielisen kuvauksen vuoksi romaanihahmo van Goghiin kiintyy niin helposti. Kirjan sivujen huvetessa huomasin toivovani, että van Gogh olisi elänyt vanhemmaksi, jotta saisin seurata hänen vastoinkäymisiään, maanista maalaustahtiaan ja hulluuttaan vielä pidempään. Modernilla elämäkertaromaanilla olisi tuskin ollut samanlaista vaikutusta.

Oma niteeni on suomennoksen 11. painosta vuodelta 2001. En tiedä, onko romaanista otettu tällä vuosituhannella vielä lisää painoksia – tällä hetkellä se näyttää kuitenkin olevan loppuunmyyty kustantajalta. Yksitoista painosta on valtava määrä tällaisesta romaanista. Oikeastaan se on aika valtava määrä melkein mitä tahansa suomenkielistä romaania. Tämä kertoo siitä, kuinka runsaasti suomalaisella kielialueella aikaisemmin luettiin. Toista on nyt. En voivottele, en paheksu. Lukeminen ei ole minun mielestäni mikään itseisarvo. Pidän vain hassuna, kuinka toisella tavalla olemme menneinä vuosikymmeninä aikaamme viettäneet.

Minä todella pidän tästä romaanista. Mieleni melkeinpä tekisi lukea jokin toinenkin Stonen kirjoittama elämäkertaromaani, niitähän hänellä riittää. Sigmund Freud– ja Michelangelo -romaanit kiinnostaisivat ennen muita, molemmat on näköjään suomennettukin (kannattaisiko Stonea sittenkin lukea alkukielellä?). Ootellaanpa ensi vuoteen.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s