Preerian laki (1961) – Peckinpahin pelinavaus

Ensin ylläpidollinen huomio: päätin kohentaa blogin navigointimahdollisuuksia ja askartelin tänne sivun, jossa on listattuna kaikki blogin elokuva-arvostelut aakkosjärjestyksessä. Se löytyy tuolta yläpalkista Arvostelut aakkosjärjestyksessä -linkin takaa. Ja tämän ilmoituksen kylkeen vähän off-topicia: sivua koostaessani hämmästyin, kuinka tekstejä onkin ehtinyt tässä reilun yhdeksän kuukauden aikana kertyä. Blogiin kirjoittaessaan sitä uppoutuu ehkä liiankin voimakkaasti kulloinkin käsillä olevaan aiheeseen, jolloin jo olemassa oleva tekstimassa jotenkin unohtuu. Julkaisutahti oli viime vuonna keskimäärin sellaiset kaksi tekstiä per viikko, mutta tänä vuonna rytmi taitaa vähän hidastua.

Preerian laki (1961)
Preerian laki (1961)

Sitten päivän aiheeseen. Suomen talvessa aletaan hiljalleen siirtyä ensilumen ihastuksesta kylmän viiman aiheuttamaan ketutukseen. Ja mihinkäs pakkasta olisi parempi paeta kuin länkkärien kuumaan ja tomuiseen maailmaan?

Olen ilmeisesti katsonut Preerian lain (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961) lyhyen Peckinpah-villitykseni aikoihin eli luultavasti vuonna 2010. Tuolloin katsoin kaikki ohjaajan elokuvat, jotka sain käsiini nopeasti ja helposti, eli aika tarkalleen puolet miehen tuotannosta. Elin  aikaa, jolloin ehdin ja jaksoin vielä ahmia valtavia määriä saman tekijän elokuvia putkeen. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on paras tapa tutustua keneen tahansa elokuvantekijään: kahlaamalla läpi yli kymmenen saman tyypin elokuvaa peräkanaa alkaa taatusti erottaa, mikä kyseiselle tekijälle on ominaista ja mikä ei. Tämä johtaa tietenkin yleensä valtavaan ähkyyn kyseessä olevan tekijän elokuvien suhteen. Peckinpahiakaan en ole katsonut mainitun maratonin jälkeen kuin yhden elokuvan. Verinen viikonloppu (The Osterman Weekend, Yhdysvallat 1983) oli pakko katsoa ihan sen kunniaksi, että elokuvasta saatiin viimein kotimainen DVD-julkaisu – kiitos vaan, Future Film.

Future Filmiä täytyy kiittää myös Peckinpahin debyyttielokuvan DVD-levityksestä. Koska edeltävä Peckinpah-kokemukseni liittyy nimenomaan hänen viimeiseen elokuvaansa, tulee miehen urakehitys aika hauskalla tavalla esille debyyttifeaturea katsellessa. Yleisesti ottaen täytyy sanoa, että pidän Peckinpahin myöhäistuotantoa huomattavasti kiinnostavampana kuin näitä 60-luvun elokuvia. Myöhempi tuotanto on älyllisempää ja tarkkanäköisempää. Silti (minun mielestäni) hänen paras elokuvansa sijoittuu aika tarkalleen uran puoliväliin: Olkikoiria (The Straw Dogs, Yhdysvallat 1971) hän ei tainnut koskaan ylittää. Sanon tämän pienellä varauksella, sillä miehen tuotannosta on edelleen näkemättä sen verran monta elokuvaa, että niiden laskemiseen tarvitaan sormia kahdesta kädestä.

PREERIAN-LAKI-yellowleg
Antagonisti Yellowlegin mutru.

Preerian laki on juuri sellainen elokuva, jolla Peckinpahin voi myöhempien elokuvien perusteella kuvitella aloittaneen ohjaajanuransa. Tarinan keskiössä on Yellowleg (Brian Keith), joka suunnittelee kumppaniensa Billy Keplingerin (Steve Cochran) ja Turkin (Chill Wills) kanssa pankkiryöstöä. Kolmikko on kuitenkin heti alusta lähtien sen verran kinaisa, ettei ryöstöstä tahdo tulla mitään. Kun Yellowleg tulee vahingossa ampuneeksi ventovieraan pikkupojan, päättää hän auttaa pojan äitiä Kitiä (Maureen O’Hara) hautaamaan pojan ruumiin. Alkaa pitkä ja riitaisa hautajaissaattue autiomaan yli kohti apassien alueella sijaitsevaa Siringoa.

PREERIAN-LAKI-billy-turk
Preerian remujengi: Billy ja Turk.

En tiedä, onko Billy Keplingerillä virallisesti mitään tekemistä Billy the Kidin kanssa. Yhdennäköisyys on kuitenkin selvä. Hän on elokuvan arvaamaton veijari ja naisiin menevä aseniekka. Yellowleg on huomattavasti hillitympi, arvoituksellisempi ja tasapainoisempi hahmo. Miesten välillä vallitsee jatkuva kiista auktoriteetista ja joukon johtajuudesta, mikä on sinänsä koomista – eihän miehillä oikeastaan ole muita johdettavia kuin toisensa ja sekavia puhua, ruokkoamaton Turk, joka seuraisi vaikka arokettua, mikäli sen päähän vain painettaisiin armeijahenkinen hattu.

Elokuvan keskeiseksi kehityskaareksi nousee Kitin ja Yellowlegin suhde. Yellowleg pyrkii hyvittämään hutilaukauksensa Kitille, joka puolestaan ei ole mainittavan kiitollinen autettava. Silloin tällöin sivutaan Yellowlegin menneisyyden traumaa, johon elokuvan toinen keskeinen kehityslinja liittyy. Loppupuolella nämä linjat – Kitin ja Yellowlegin suhde ja Yellowlegin trauman käsittely – yhtyvät varsin harmoniseksi kerronnalliseksi sumpuksi. Pekinpahin (todellinen tai luuloteltu) naisviha ei vielä tässä elokuvassa ole päässyt kunnolla loimuun, ja Kitin hahmo kuuluu Peckinpahin naishahmoista eittämättä positiivisimpiin.

Kit ja juniorin ruumis.
Kit ja edesmennyt Junior.

Preerian laki on huomattavasti valoisampi ja elämänuskoisempi kuin monet Peckinpahin myöhemmistä länkkäreistä. Lopussa tietenkin ammuskellaan, mutta lopputulos on paljon armollisempi kuin esimerkiksi Villissä joukossa (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969). Sinänsä Preerian laki edustaa vielä melko perinteistä länkkäriperinnettä toisin kuin Peckinpahin myöhemmät lopunajan myllytykset. Debyytiksi Preerian laki on hyvinkin tasapainoinen kokonaisuus – ehkä vähän liiankin: kokonaisvaikutelma jää turhan hajuttomaksi ja mauttomaksi ainakin, jos elokuvaa peilaa Peckinpahin muuta tuotantoa vasten.

*****

Discshop DVD

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Preerian laki (1961) – Peckinpahin pelinavaus

  1. Kun mainitset Olkikoirat niin en malta olla lainaamatta itseäni, juttua Olkikoirat, Rambo ja muita kulttuurieläimiä:

    ” ’Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan.’ Pauline Kael

    Juuri näin. Ja tämähän on yleensä toimintaelokuvien (mikä siis Olkikoirat ei ole) perusideana. Enemmän tai vähemmän kärjekkäästi ilmenevänä. Ja fiktio yleensäkin enemmän tai vähemmän maailmankuvan ”tyrkyttämistä”. Kun teos perustuu selkeälle humanismille tai reflektoivalle älylliselle itsekriittisyydelle, tätä ei vain niin helposti huomaa.

    Mikäli Kaelin kommentti on Olkikoiria kritisoiva (niin olen ymmärtänyt) edustan tässä eri kantaa. Itse pidän tuota Kaelin mainitsemaa ominaisuutta juuri kiinnostavana taiteen ominaisuuttena. Olkikoirien kohdalla olen aina vaikuttunut nimittäin juuri siitä, ettei Peckinpahin maailmankuvan ja teoksen eroa voi selkeästi erottaa (ja tämä on usein minua kiihottavampi yksityiskohta erityisesti viihteessä kuin oikeassa ja turvallisessa taiteessa, joka yrittää yleensä vakuuttaa – ehkä itsekään sitä huomaamatta – yleisönsä kuuluvan sille eettisesti oikealle puolelle todellisuutta).

    Tämän eettisesti harmaan alueen mestariteos on mielestäni James Dickeyn Syvä Joki. Ja tarkoitan nyt romaania, en kulttuuriselle keskiluokalle siistittyä John Boormanin elokuvaa.”

    Tykkää

    1. Heini L.

      Mun pitäisi varmaankin katsoa Olkikoirat uudestaan. En nimittäin ole yhtään varma, osaisinko enää arvostaa sitä samalla tavalla kuin aiemmin. Tässä tekstissähän nostan sen aika korkealle jalustalle, mutta jutun kirjoittamisesta on kohta vuosi. Sen aikana jokin on ehkä muuttunut.

      Itsekin kallistuisin olemaan Kaelin kanssa eri mieltä – sen perusteella, mitä Olkikoirista muistan. Kaelin lausahduksen konteksti pitäisi tosin tietää ennen ”lopullista tuomiota”.

      ”Ja fiktio yleensäkin enemmän tai vähemmän maailmankuvan ’tyrkyttämistä'” – tiedän mitä tarkoitat, ja tämä on minusta hyvin surullista. Kaikenlainen maailmankuvan tyrkyttäminen on surullista, oli tyrkyttäjä sitten elokuva, kirja tai ihminen. Äärimuodoissaan tätä on todella tylsä katsella. Esimerkiksi toista maailmansotaa koskevien dokumenttien katselu on välillä piinallista, kun voice-overissa toistellaan jatkuvasti, miten sairas natsien maailmankuva oli ja millaisia ihmishirviöitä natsit olivat. Ehh, eikö katsojan arvostelukykyyn luoteta? Onko taustalla pelko, että jos natsien hirviömäisyyttä ei jatkuvasti rummuteta, katsoja jotenkin kääntyy heidän puolelleen? En itse pidä siitä, että tiettyä arvostusta hierotaan naamaani näin tökeröllä tavalla – ihan sama, vaikka jo valmiiksi jakaisinkin sen arvostuksen, mielipiteen tai maailmankuvan.

      Kun arvojen ja maailmankuvan tyrkyttäminen tehdään hienovaraisemmin, on se yleensä myös vähän tulkinnanvaraisempaa. Katsoja/lukija saa enemmän vapautta.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s