Kuolleista palanneet, 1. tuotantokausi (2012) arvostelu

Kuolleista palanneet julkka
Kuolleista palanneet, 1. kausi (2012)

Edit 7.1.2015: Käsittelen tässä tekstissä Kuolleista palanneiden ensimmäistä tuotantokautta. Olen sittemmin käsiellyt blogissa myös sarjan toista tuotantokautta.

Yle Teema esitti alkukesästä ensimmäien tuotantokauden tuoreehkosta Kuolleista palanneet -ranskalaissarjasta (Les Revenants, 2012), jonka tallensin hätäisesti ja jätin hautumaan. Kausi on niin intensiivinen ja taiten kirjoitettu, että oikeastaan kaikki kahdeksan jaksoa olisi voinut katsoa putkeen pitkästymättä. Katselin kauden kuitenkin mökkireissuilla ja työmatkoilla eräänlaisina iltasatuina, yhden tunnin jakson kerrallaan. Ikävä kyllä sarja oli katsottavissa Areenassa melko lyhyen aikaa (muistaakseni kukin jakso oli nähtävissä vain viikon esityspäivästä eteenpäin), eikä sarjasta tällä hetkellä ole tietääkseni julkaistu pohjois- tai kotimaista tallennetta. On aika typerää kirjoittaa sarjasta juuri nyt, televisioesityksen ja tallenteen julkaisun välisellä oudolla ajallisella jättömaalla. Kirjoitan silti: ehkä tekstistäni on iloa jollekin, joka katsoi sarjan televisioesityksiä. Sarjan nimi voi myös jäädä jonkun mieleen myöhempiä tallennejulkaisuja varten. Edit 25.8.2014: Hox! Sarjan ensimmäinen kausi on nyt katsottavissa Netflixissä!

Kuolleista palanneet kertoo sarjan perusajatuksesta paljon, muttei aivan yhtä tyhjentävästi kuin alkukielinen nimi Les Revenants. Kirjaimellisesti nimi tarkoittaa ”heitä, jotka palaavat”. ”Revenantit” tunnetaan ainakin ranskan- ja englanninkielisillä kielialueilla eräänlaisina elävinä kuolleina – hahmoina, jotka palaavat sovittamaan jotakin keskeneräistä asiaa elävien keskuuteen. Zombeista ja muista möröistä revenantit eroavat lähinnä persoonallisuutensa ja inhimillisyytensa puolesta: revenanteista kertovissa tarinoissa kiinnitetään paljon huomiota revenantin yksilöllisiin luonteenpiirteisiin, jotka ovat säilyneet samanlaisina kuin ennen kuolemaa. Kuitenkin myös revenantit on perinteisesti nähty negatiivisina, pelottavina hahmoina. Täällä Pohjois-Euroopassa revenantit tunnetaan selvästi huonommin. Kuolleista palanneet -sarjassa revenanteista puhutaan sillä oletuksella, että kaikki tietävät, mistä on kyse. Tämä saattaa välillä hämmentää suomalaista katsojaa.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneeseen vuoristokaupunkiin, jonka historiassa piilee kolme kollektiivista traumaa ja lukematon määrä pienempiä suruja. Ensimmäinen suuri trauma liittyy noin 30 vuotta aiemmin tapahtuneeseen pato-onnettomuuteen, toinen taas noin seitsemän vuotta aikaisemmin kylää kauhistuttaneeseen sarjamurhaajaan. Kolmas trauma on neljä vuotta aikaisemmin tapahtunut onnettomuus, jossa luokkaretkeläisten linja-auto suistui tieltä. Kokonainen koululuokka menehtyi. – Jo unohdetut tapahtumasarjat nousevat kuolleiden palaamisen myötä jälleen esille. Kyse ei ole muutamista liian kevein mullin haudatuista kalmoista, vaan jostain paljon suuremmasta.

Kuolleista palanneiden revenantit ovat hyväntahtoisia, hämmentyneitä olentoja. Ensimmäinen palaaja on Camille (Yara Pilartz), teini-ikäinen tyttö, joka on neljä vuotta aikaisemmin menehtynyt luokkaretkeläisten auto-onnettomuudessa. Palatessaan kotiinsa Camille ei itse tajua olleensa päivääkään poissa, mutta osaa päätellä, hämmentyneen Clara-äidin (Anne Consigny) reaktioista, että kaikki ei ole kohdallaan. Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon: Camillen vanhemmat ovat eronneet, ja kaksoissisko Léna (Jenna Thiam) on kasvanut teinitytöstä nuoreksi naiseksi.

LES-REVENANTS-lena-camille
Léna (vas.) ja Camille. Kakossiskosten elämä ei suju koskaan ilman yhteenottoja – eikä varsinkaan silloin, kun toinen on vastikään noussut kuolleista. Kohtaus on Jenna Thiamin roolisuorituksen huippuhetkiä.

Tilanne on kaikille osapuolille hämmentävä. Se, mitä Camillen koko perhe on surunsa alla salaa toivonut, käy toteen – rakas sisar ja tytär palaa kuolleista. Jäälleennäkemisen iloon sekoittuu kuitenkin myös pelkoa, jopa kauhua. Perhedynamiikan tetrispalikat pitää järjestää uudelleen. Camille päätetään piilottaa ulkopuolisten katseilta: naapureita ja tuttavia ei haluta kauhistuttaa näyttämällä heille tytärtä, joka on kuollut vuosia sitten.

Camille ei ole ainoa palaaja. Toisaalla Simon-niminen nuorukainen (Pierre Perrier) etsiskelee morsiantaan Adèlea (Clotilde Hesme), joka on Simonin kuoleman jälkeen ehtinyt järjestää elämänsä aivan uuteen uskoon. Häitä uuden puolison kanssa järjestellään jo, ja Adèlesta on tullut äiti. Adèlen elämän ulkoiset puitteet ovat ehkä kunnossa, mutta silti suru ei hellitä. Vielä kymmenen vuotta Simonin kuoleman jälkeen Adèle tuskailee menetyksestä aiheutuneen trauman vuoksi. Siksi hän on sitäkin hämmentyneempi, kuin Simonin kalmo ilmestyy hänen ovensa taa.

LES-REVENANTS-adele-simon-chloe
Adèle ja Chloe-tytär saavat yöllisiä vieraita.

Kolmikymppinen poikatyttö Julie (Céline Sallette) saa seuraa nuoresta pojasta (Swann Nambotin), joka kieltäytyy puhumasta. Kun poika ei suostu avaamaan suutaan sen vertaa, että kertoisi nimensä, Julie nimeää tämän Victoriksi. Julie tuntee voimakasta halua suojella poikaa ja ottaa tämän väliaikaisesti hoteisiinsa. Ratkaisu vaikuttaa kenties käsittämättömältä, mutta on kuitenkin Julien hahmon ominaispiirteet huomioonottaen ymmärrettävä: lapseton ja yksinäinen Julie saa Victorista ainakin väliaikaisesti sisältöä kolkkoon elämäänsä. – Ylipäätään Julie on romuluineen, aknearpineen ja apaattisine ilmeineen lempihahmoni koko sarjassa. Céline Sallette on sisäistänyt Julien hahmon luonteen pienimpiä eleitä myöten.

LES-REVENANTS-victor-julie
Julie taistelee demonejaan vastaan Victorin avustuksella.

Sarjan suuri kysymys on, miksi kuolleet palaavat. Tuleeko heitä lisää? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Onko kuolleiden palaaminen merkki jostakin lähestyvästä, vielä suuremmasta tapahtumasta? Milloin kuolleiden palaaminen on alkanut? Onko tavallisten kyläläisten joukossa revenantteja, jotka  luulevat olevansa tavallisia, eläviä ihmisiä?

Kylän arkeen lomittuu myös muita omituisia merkkejä. Järven, jonka pohjalla makaa runsaasti muistoja 30 vuoden takaa, pinta alkaa jostakin selittämättömästä syystä laskea. Eläimet käyttäytyvät omituisesti. Sähköt pätkivät.

Sarjan hahmot kutsuvat revenantteja joskus leikkimielisesti zombeiksi, mutta vakavammin heitä rinnastetaan pikemminkin ylösnousseeseen Kristukseen. Erityisen kiinnostava on kohtaus, jossa eräs revenantin kohdannut henkilöhahmo menee juttelemaan kokemuksestaan paikalliselle pastorille. Jos Kristuksen ylösnouseminen oli mahdollinen, miksei myös hänen läheisensä voisi tehdä saman? Jos yhden ylösnousemukseen on uskottava, miksi sitä toisen kohdalla pitäisi pitää hölynpölynä?

Zombeista ja klassisista revenanteista poiketen sarjan kuolleista palanneet nähdään pikemminkin jonkinlaisina uuden ajan airuina. Selvää vastausta siihen, miksi kuolleet palaavat, ei kuitenkaan sarjan ensimmäisen kauden aikana saada.

Kiinnostavaa kyllä, melkein jokaiselle sarjan revenanteista löytyy eräänlainen vastinkappale elävien parista: kaksossiskokset Camille & Lena, aviopari Simon & Adèle, (adoptoitu) poika ja äiti Victor & Julie, veljekset Serge & Toni. Vastinparit eivät näy aivan selkeästi sarjan tilanteissa, mutta markkinointimateriaalissa tätä ominaisuutta käytetään paljon hyväksi.

TheReturned_Complete
Englanninkieliselle kielialueelle kohdistettua promomatskua, jossa nähdään revenantit ja heidän elävät ”vastinparinsa”. Elävien ja kuolleien maailman välillä on vain ohut pinta.

Olisi helppoa erehtyä luulemaan, että Kuolleista palanneet olisi kauhua tai vähintäänkin kauhuvaikutteista draamaa. Se ei kuitenkaan ole kumpaakaan. Sarjassa kosketellaan sellaisia metafyysisiä aihealueita, joita tavataan käsitellä vain kauhuelokuvien puitteissa. Vaikka yliluonnollisia ja väkivaltaisiakin elementtejä riittää, pysytellään sarjassa suurimmaksi osaksi tyylikkäässä, dialogivetoisessa ilmaisussa. Mukana on myös ihmeellisiä, taianomaisia kohtauksia, jotka jättävät mieleen kaikessa kirkkaassa sanattomuudessaan  voimakkaan jäljen.

Minä pidän tästä yhdistelmästä. Kauhuelokuvat ovat omassa katselmistossani yliedustettuina lähinnä sen vuoksi, että niissä käsitellään kiinnostavia ja haastavia aiheita. Silti petyn leijonanosaan katsomistani kauhuelokuvista. Katson paljon mieluummin vaikka sitten draamaa, joka on tehty kauhuelokuville ominaisista aiheista, mutta ilman kauhun vähemmän miellyttäviä, halvan viihteellisiä kuorrutteita.

LES-REVENANTS-elukat
Pinnan alla piilee salaisuus. Vesi on Kuolleista palanneissa tärkeä motiivi, joka kytkeytyy kuoleman valtakuntaan ja – kuinkas muutenkaan – alitajuntaan.

Sarjan soundtrack ansaitsee kunniamaininnan. Musiikeista vastaa post-rock-bändi Mogwai, jonka tuotannon päälle en ole aiemmin lainkaan perustanut. Sarjan ääniraidalla bändin tekemä alkuperäismusiikki kuitenkin toimii todella hyvin. Konventionaalinen, jousivoittoinen elokuvamusiikki on kovin hajuton ja mauton tapa täyttää ääniraitaa, ja iloitsen aina, kun populaarimusiikin puolelta tulevat tekijät onnistuvat tekemään hyvän soundtrackin. Kyseessä ei toki ole mikään uusi ilmiö, mutta kovin yleisiä ns. bändisoundtrackit eivät edelleenkään ole.

Sarja pohjautuu Les Revenants -elokuvaan (Ranska 2004), IMDb:ssä sarjaa kutsutaan jopa elokuvan ”remakeksi”. En ole elokuvaa nähnyt, mutta en jaksa uskoa, että kyse olisi aivan remakesta. Sekä sarja että elokuva on tuotettu saman tuotantoyhtiön puitteissa, mutta juuri mitkään muut tuotannolliset seikat eivät näitä teoksia yhdistä. Elokuvan tuotannosta sarjan tuotantoon on ilmeisesti siirtynyt vain käsikirjoittaja-ohjaaja Robin Campillo (joka on sarjassa läsnä vain käsikirjoittajana), tuottaja Simon Arnal ja näyttelijä Frédéric Pierrot. Sarjan käsikirjoitustiimissä komeilee eräs nimi, joka on kirjallisuuden ystäville hyvin tuttu:  Emmanuel Carrère on osallistunut viiden ensimmäisen jakson käsikirjoittamiseen. Ei ihme, että sarja on näin hyvä. (Tämä tuo mieleenkin sen, että Carrèren upeaan Valhe-romaaniin perustuva  L’adversaire-elokuva on odotellut katsomista televisiokaapissa kohta vuoden. Ja niin innoissani kuin romaanista viime kesänä olinkaan! Kuinka sen katsomiselle ei ole revennyt aikaa? Joskus kaapissa odottavien elokuvien määrä tuntuu musertavalta.)

Sarjan viimeinen jakso loppuu tilanteeseen, joka on sekä loppu että alku. Olisikin ollut outoa, jos sarja olisi jätetty sikseen ykköskauden viimeisen jakson myötä. Kakkoskausi on tällä hetkellä jo tuotannossa. Toivon, että Yle ei anna katsojien odottaa sen ensiesitystä yhtä kauan kuin se teki ykköskauden kohdalla.

Olen monessa yhteydessä törmännyt rinnastuksiin Kuolleista palanneiden ja In the Flesh -sarjan (Iso-Britannia 2013–) välillä. Viimeksi mainittua en ole nähnyt, mutta lupaan katsoa, jos jokin suurista kotimaisista päättää sen esittää. Molemmat kuuluvat 2000-luvun ”hirviötuotteiden” luksusluokkaan. Ei enää teineille suunnattua vampyyrisaippuaa à la Twilight (Yhdysvallat 2008–) eikä jenkkirepostelua tyyliin Walking Dead (Yhdysvallat 2010–), vaan tyylikästä yliluonnollista draamaa. Päällimmäinen ajatus on: onpa mahtavaa, että monsteri-invaasio on saavuttanut näin korkean kehityksen asteen.  Toisaalta Kuolleista palanneiden laskeminen 2000-luvun hirviötradition lapseksi tuntuu liioitellulta – kyse on kuitenkin draamasarjasta, jonka juuret ovat aivan muualla kuin elävien kuolleiden yössä.

*****

Alla on sarjan traileri ja alkutunnus. Traileri kertoo sarjan juonellisesta aineksesta jotain, mutta jos sarjan yleistunnelmasta haluaa saada maistiaisen, kannattaa katsoa pikemminkin alkutunnus. Se on paras vuosikausiin näkemäni tunnus, ja se sisältää itse asiassa on myös melko runsaasti kylän vaiheista kertovaa, juonellista ainesta, kun vain osaa katsoa.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Kuolleista palanneet, 1. tuotantokausi (2012) arvostelu

  1. Enpä ole itse Under the Domen kakkoskautta katsellut, mutta jo ykköskausi haiskahti pahasti siltä, ettei se konsepti voi kestää. Alun kahtia leikkauttuneet lehmät taisi jäädä mieleenpainuvimmaksi hetkeksi.

    Asemablogiin olen tutkimusretkilläni törmännyt ja tyylikkäältä ja fiksulta sivustolta näyttää – aivan kuten tämä omasikin. Täytyypä käydä lukaisemassa linkittämäsi teksti. Tervetuloa myös vierailulle omaan, rajallisilla resursseilla ja teknisellä osaamisella ylläpidettyyn blogiini (www.viiltoja.com). Sinne kaivattaisiin asiantuntevia keskustelijoita.

    Kauhuromanttista keväänjatkoa,
    Janne

    Tykkää

    1. Heini L.

      Joo, ehdinkin jo aamusella klikata Viiltoja WordPressin readeriin – kiitos linkistä, jäädäänpä seuraamaan! :)
      -Heini

      Tykkää

  2. Tästähän on nyt Netflixissä jenkkiversiokin. Ainakin avausjakso oli lähes yksi yhteen alkuperäisen kanssa, mikä herättää kyllä kysymyksiä remaken mielekkyydestä. On se kumma, etteivät muka rapakon takana osaa tekstityksiä seurata. Hollywood Reporterissa versiota tylytetäänkin aika kovin sanoin: http://www.hollywoodreporter.com/review/returned-tv-relläview-780258.

    Hieno sarja on kyllä tämä alkuperäinen, olen kanssasi täysin samaa mieltä. Toivottavasti taso pysyy korkeana jatkossakin, eikä mysteeriä lähdetä liian moneksi kaudeksi venyttämään. Moni lennosta luotu amerikkalaissarja on siihen sortunut. Arvoituksen seurassa kuljettu matka on toki nautittavaa sinänsä, mutta kyllä itse ainakin jonkinlaista tyydyttävää katharsistakin kaipaan.

    Tyylikkäästi tämä kyllä vie zombigenreä pohdiskelevampaan suuntaan, joskin tykkään yllä siitä ”jenkkirepostelustakin”. Voi Walking Deadistakin löytää syvällisempää kriisipsykologista mietiskelyä sen kaiken örinän ja veriroiskeen alta.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Kuulinkin jo tämän kuun alussa, että remake on tulossa Netflixiin. Traileri ei näyttänyt kovin lupaavalta… Varmaankin tuo täytyy silti katsoa. Jos ei muuta kostu, niin ainakin oma näkökulma remakeihin laajenee: remake-elokuvia tulee ja menee, mutta en muista katsoneeni koskaan aiemmin remake-tv-sarjaa. Myönnettävä on, että olisin ilahtunut alkuperäisen sarjan kakkoskaudesta paljon enemmän kuin tästä remakesta.
      Jännä juttu, kun mainitset tuosta remakejen tekemisen mielekkyydestä: Pistin Asemassa juuri tänä aamuna pihalle tekstin, jossa sivuan tätä remake vs. alkuperäinen -problematiikkaa (http://asemablogi.wordpress.com/2015/03/23/oldboy-2013/). Eli asiaa on pohdiskeltu viime aikoina myös täällä päässä…!

      Tuosta pilaamisen mahdollisuudesta tulee mieleeni Under the Dome, joka on erinomainen esimerkki siitä, miten mysteerisarjaa _ei pidä tehdä_. Ensimmäinen kausi oli ok, mutta toisen kauden jätin kesken, kun touhu meni niin uskomattoman kuraiseksi. En tosin aivan tosissani pelkää, että Kuolleista palanneiden kanssa voisi käydä samoin.

      En siis mitenkään sorsi Walking Deadia, monet tyylitajuiset tuttavani ovat kyllä ylistäneet sarjaa. Eli omassa lajityypissään se on ilmeisesti todella priimaa. Minulla ei vain ole sellaiselle oikein silmää; olen sellaisen vähän romanttisemman kauhun ystävä.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s