Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

Breaking Bad (2008-2013)

Breaking Bad (Yhdysvallat 2008–2013) on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. Sarjan peruselementit ovat yksinkertaiset ja melko paljon käytetyt, mutta silti kiinnostavat: normaali, arkinen ja tylsä yhdistetään vaaralliseen ja riskialttiiseen. Tuloksena on pirun laadukasta ja jännittävää televisiodraamaa.

50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt ei pelkää kuolemaa, mutta samalla tiedostaa, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia. Rikoskumppanikseen ja oikeaksi kädekseen hän valitsee kaidalta polulta poikenneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul), joka on jo saavuttanut nimeä paikkakunnan huumeteollisuudessa.

Tilanteesta tekee erityisen hankalan sen, että Waltin lankomies Hank (Dean Norris) sattuu toimimaan DEA:n eli Yhdysvaltain huumepoliisin agenttina. Hankin ammatin myötä perhepiirissä suhtaudutaan huumerikollisuuteen hyvin tuomitsevasti ja negatiivisesti. Tästä asetelmasta saadaan riuhdottua sarjan mittaan valtavasti piinallisia ja hauskoja tilanteita.

Pinkman ja Walt kokkaavat.

Breaking Badissa on kyse ennen kaikkea muutoksesta. Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Muutos sarjan keskeisenä teemana tulee esille sarjan alussa kohtauksessa, jossa Walt selittää oppilailleen kemian luonnetta:

You see, technically, chemistry is the study of matter, but I prefer to see it as the study of change: Electrons change their energy levels. Molecules change their bonds. Elements combine and change into compounds. But that’s all of life, right? — — It is growth, then decay, then transformation. It’s fascinating really. It’s a shame so many of us never take time to consider its implications.

Growth, decay, transformation – kasvu, rappio, muutos. Walt käy itse läpi nämä vaiheet: Aluksi löytää uudesta identiteetistään metakokkina tervetullutta vahvistusta itsetunnolleen. Hiljalleen uusi työtehtävä ja siihen liittyvät lieveilmiöt alkavat vaikuttaa Waltiin negatiivisesti. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Waltin Skyler-vaimoa ja Marie-kälyä on ihanaa vihata.

Sarja on täynnä erittäin hyvin suunniteltuja hahmoja, jotka myös kehittyvät sarjan mittaan. Walter White on käsikirjoittajien ja näyttelijä Bryan Cranstonin mestariluomus. Hänen lisäkseen mainita täytyy Waltin hahmo Skyler (Anna Gunn), jota on ihana vihata. Samaa voi sanoa hänen siskostaan, hysterian partaalla horjuvasta Mariesta (Betsy Brandt). Suosikkeihini lukeutuvat myös toisella tuotantokaudella mukaan astuvat hahmot: asiallisuuden perikuva ja piriparoni Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) ja lain harmaalla alueella operoiva asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk), jonka ympärille on sittemmin rakennettu kokonaan oma Better Call Saul -televisiosarjansa.

Ja sitten on tietenkin Jesse Pinkman. Eräs sarjan keskeisimmistä jänniteistä muodostu juuri Waltin ja Jessen välille. Siinä missä Walt muuttuu sarjan myötä yhä häikäilemättömämmäksi ja ”likaisemmaksi”, kulkee Jessen kehityspolku käytännössä päinvastaiseen suuntaan: Jessestä kuoriutuu erinäisten traumaattisten kokemusten myötä oikeudentuntoinen nuorimies. Erityisesti sarjan alussa on lohdullista nähdä Walt ja Jesse toistensa kumppaneina. Walt on Jesselle mentori ja jopa isähahmo, jotka kinastelevat, mutta lopulta aina sopivat riitansa. Sarjan loppuvaiheiden teho perustuu pitkälti Waltin ja Jessen erimielisyyksistä ja välirikoista syntyvään melankoliaan: mikään ei ole kuten ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin riidat päättyivät aina sopuun.

Saul selvittää asiat – tiettyyn rajaan asti.

Ajattelin katsovani Breaking Badia kokeeksi vaikkapa yhden tai kaksi kautta. Jo ensimmäisen kauden mittaan ymmärsin, että en pystyisi lopettamaan sarjan katselua kesken. Sarjalle on ominaista pitkät juonikaarteet ja kestävät jännitteet. Halpahintaiseen cliffhanger-kerrontaan sorrutaan hyvin harvoin.

Näin kovaa televisiodraamaa katselisi mielellään enemmänkin.

*****

Kategoria(t): Arvostelu, Sarja-arvostelu | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016) arvostelu

suomalainen myynti on syvältä arvostelu

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016)

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? on erinomainen esimerkki kirjasta, joka olisi kannattanut joko jättää tekemättä tai tehdä huomattavasti paremmin: kokeneen kustannustoimittajan valvonnassa ja jonkin pitkän linjan kustantamon siipien suojissa.

Olen työurani aikana kohdannut hyvin vaihtelevaa suhtautumista myyntiin. Olen työskennellyt yrityksissä, joissa myyntiin suhtaudutaan välttämättömänä pahana ja joissa erityisesti proaktiivinen myynti on nähty suoranaisena kauhistuksena. Olen toiminut myös sellaisissa myyntiorganisaatiossa, joka on ylpeä myyjiensä ammattitaidosta ja jossa myyjiä pidetään kasvun avainpelaajina.

Suomessa ei arvosteta myyntiä – tämän tietävät tähän mennessä varmaankin suunnilleen kaikki yksityisellä sektorilla työskentelevät. Se on sääli. Itse olen vuosien varrella oppinut näkemään myynnin asiakkaan palveluna, kuuntelemisena, oikeiden kysymysten esittämisenä ja ratkaisujen etsimisenä. Ne yritykset, joissa tämä ymmärretään, kasvavat ja menestyvät. Ne, joissa (proaktiivista) myyntiä halveksutaan ja vältellään, kituvat ja kuihtuvat. Hyvä myynti on myös asiakkaan etu.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi myyntiin liittyvät kysymykset ovat työssäni tärkeitä – ovathan myynti ja markkinointi hyvin lähellä toisiaan ja pelaavat (tai ainakin niiden pitäisi pelata) samaan maaliin. Tästä syystä myyntiin liittyvät kysymykset kiinnostavat minua yhä enemmän, vaikka en itse toimi myyntitehtävissä. Ja tästä syystä tartuin myös Suomalainen myynti on syvältä -teokseen.

Toisin kuin teoksen nimestä voisi päätellä, Suomalainen myynti on syvältä ei ole analyyttinen katsaus suomalaisen myynnin tilaan. Sen sijaan se on sekalainen potpuri esimerkkejä elävästä elämästä, pamflettimaista kannanottoa myynnin ja myynnillisyyden puolesta, myynnin perusteoriaa ja psykologiaa sekä vinkkejä myynnin johtamiseen. Vähän kaikkea löytyy.

Juuri tässä kohtaa teos menee rytinällä metsään: siinä ei ole punaista lankaa, vaan aiheesta toiseen hypitään mielivaltaisesti. Teoksesta löytyy ”jokaiselle jotakin”: myynnin johdolle, aloitteleville myyjille, pidemmälle ehtineille konkareille ja niille, joiden työhön myynti ei suoranaisesti liity. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoksella ei ole kohderyhmää.

Teoksen sivumäärästä ehkäpä noin puolet kuluu myyntiin ja asiakaspalveluun liittyvien tositarinoiden kerrontaan. Tai ainakin oletan, että kyse on tositarinoista – kirjassa ei nimittäin kerrota, mistä ja miten tarinat on kerätty. Suurimmassa osassa minä-muodossa kerrotuista tarinoista kertojasta ei paljasteta mitään – ei nimeä, ikää, asuinaluetta tai sukupuolta. – Taustatietojen puute ei kuitenkaan ole ainoa ongelma teoksen tositarinoissa – suurin ongelma on tarinoiden määrä. Niitä on uskomattoman paljon.

Tosielämän esimerkit ovat kullanarvoista tavaraa melkein mihin tahansa asiateokseen. On kuitenkin syytä muistaa, miksi esimerkkejä käytetään: niiden tarkoitus on havainnollistaa tekstissä esitettyjä väitteitä. Sellaisenaan tositarinat jäävät hajanaisiksi jutuiksi ilman syvempää merkitystä tai kontekstia. Suomalainen myynti on syvältä -teoksessa esimerkkejä vain ladotaan paksuihin pinoihin silkasta latomisen ilosta.

Kirja alkaa 30-sivuisella luvulla, joka on mielivaltainen valikoima tositarinoita. Jo pari tarinaa luettuani aloin pohtia, miksi helvetissä mä luen näitä juttuja. Ne eivät demonstroi mitään. Ne eivät pyri vakuuttamaan minua mistään. Ne vain ovat, ja siksi niiden lukeminen on ajanhukkaa.

Yksi teoksen teeseistä on se, että myynti kuuluu kaikille. Ei riitä, että myyjät myyvät – myynnillistä asennetta täytyy olla koko henkilöstöllä tai vähintäänkin kaikilla, jotka työskentelevät asiakasrajapinnassa. Tämä on tärkeä pointti: hyväkään myyntihenkilöstö ei voi pelastaa asiakassuhdetta, jos tuotannollista työtä tekevien asiakaspalvelutaidoissa ja asenteissa on puutteita.

Pohdin kirjaa lukiessani, missä oikeastaan menee hyvän (asiakas)palvelun ja myynnillisyyden raja. Itse näen asian niin, että hyvä palvelu on itseisarvo. Toisin sanoen palvelussa tähdätään tiettyyn tasoon ensisijaisesti sen vuoksi, että asiakas on siitä maksanut – ei siksi, että pyritään varmistamaan myös seuraava sopimuskausi ja petaamaan sijaa lisämyynnille. Lisämyynti ja pitkät asiakassuhteet ovat toki tärkeitä, mutta se ei mielestäni saa olla (asiakas)palvelun tason ylläpitämisen ainoa eikä edes ensisijainen syy.

Se, että yrityksen eri osastojen välille rakennetaan vahvoja muureja, jotka erottavat tekijät ja tehtävät selkeisiin nippuihin, ei ole hyvää organisaatiokulttuuria. On tärkeää, että tieto ja osaaminen kulkevat horisontaalisesti osastosta toiseen. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan kuin myyntihenkisyyteen. Tuotannollista työtä tekevän henkilöstön tulee omaksua myyntihenkilöstöltä myynnillisyyttä – ja myös myyntihenkilöstön on ymmärrettävä tuottavan henkilöstön työtä: mitä asiakkaille on mahdollista tarjota ja mikä missäkin tilanteessa on kannattava vaihtoehto.

Tuotetiedon lisäksi myynnin tulee hallita tiedonvälitys: myyjän tulee pitää tuottava henkilöstö ajan tasalla siitä, mitä kullekin asiakkaalle tarkalleen ottaen on myyty. Sitä, miten tieto kulkee tuottavilta tekijöiltä myyjille ja miten varmistetaan, että myynti ja tuotantohenkilöstö puhuvat asiakkaille samaa kieltä, ei teoksessa pohdita valitettavasti lainkaan. Kirjassa käsitellään vain siitä, mitä tuotantohenkilöstön pitäisi oppia myynniltä – ja unohdetaan kokonaan se, mitä myynnin pitäisi oppia tuottavalta henkilöstöltä, jotta koko organisaatio yltäisi parhaisiin tuloksiin.

Suurten kustantamoiden aika on ohi. Nykyään kuka tahansa voi pistää pienkustantamon pystyyn ja askarrella itsekseen oman kirjan. Suomalainen myynti on syvältä demonstroi erinomaisesti sitä, miksi näin ei kannata tehdä. Se, että kirja on nykyään mahdollista tehdä ilman edeltävää kokemusta ja ammattitaitoa, ei tarkoita, että tuloksena syntyisi laadukas kirja.

Kustannustoimittaminen on jätetty väliin ilmeiesti kokonaan, samoin editointi ja oikoluku. Kuten jo aiemmin tuli todettua, teoksen rakenne on sekava ja kohderyhmä hukassa. Takakannen kirjoitus- ja kielioppivirheiden laskemiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja takalipareessa jopa yhden kirjoittajan nimi on kirjoitettu väärin. Erityisesti teoksen alkupuolella on vaikea löytää yhtäkään kappaletta, jossa ei olisi lainkaan kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Onneksi kielioppikömmähdysten kimara sentään hieman laantuu kirjan puolivälin jälkeen.

Jos kielioppivirheitä piisaa, niin riittää myös luutuneita ja puhki kuluneita kielikuvia. Tekstin tyylissä ei muutoinkaan ole kehumista. Taitto on harrastelijamainen ja kuvitus lapsellinen ja tökerö. Kirjaan on sentään muistettu laittaa sisällysluettelo, mutta sillä ei juuri mitään tee, sillä sivunumerot on jätetty pois. – Yhden luvun nimi on muuten  Easy 99 % Wow. Siis mitä? Luvun nimen pitäisi kertoa lukijalle jotakin luvun sisällöstä, ei aiheuttaa hämmennystä. – Kansi on sentään kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttävä.

En kyseenalaista kirjoittajien ammattitaitoa ja asiantuntemusta kirjan aiheen suhteen. Substanssiosaaminen ja kirjoitustaito ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Hyvin harva asiantuntija pystyy kirjoittamaan ilman kustannustoimittajan ja editorin apua loogisesti etenevää, rakenteeltaan selkeää, tyylikästä ja virheetöntä tekstiä. Jopa ne, jotka kirjoittavat päätyökseen, sokeutuvat joskus omalle tekstilleen, mikä johtaa käytännössä epäloogisiin rakenteisiin ja kehnoon kieleen. Kustannustoimittamista ja editointia tarvitaan siis aina – olivat teosta kirjoittavat asiantuntijat kuinka päteviä oman alansa tekijöitä tahansa.

Runttasin teoksen tarkoituksella ”kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän” -slottiin, koska luulin, etten tiedä myynnistä juuri mitään – minulla kun ei ole juuri lainkaan käytännön kokemusta myynnistä, enkä ole lukenut ennen tätä kuin yhden myyntiä käsittelevän tietokirjan. Tästä huolimatta Suomalainen myynti on syvältä ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta tietoa. Ilmeisesti myyntivetoisessa organisaatiossa työskentely ja lukuisat keskustelut asiansa osaavien myyjien kanssa ovat opettaneet minulle ainakin jotain (kiitos teille; tiedätte, keitä olette). Tämä oli ilo huomata.

Maarika Maury, Tuomo Meretniemi ja Jaana Tuomila: Suomalainen myynti on syvältä (2016)
Lukuhaasterasti: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? @ Adlibris

Kategoria(t): Kirja-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu

Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david

Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****

Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , , , | 3 kommenttia