Making a Murderer (2015-) arvostelu, 1.-2. tuotantokausi

making a murderer arvostelu
Making A Murderer (2015-)

Making A Murderer (2015-) on dokumenttisarja Steven Averysta, joka istui syyttomänä vankilassa vuosina 1985-2003. Vuonna 2005 Avery pidätettiin jälleen, tällä kertaa nuoren naisen murhasta. Dokumentissa Averyn ja hänen perheensä elämää seurataan vuodesta 2005 oikeusprosessin viimeisiin käänteisiin asti. Sarjan nimi, Making a Murderer, kertoo olennaisimman siitä, kuinka tapahtumaketjua dokumentissa kuvataan: Avery esitetään ihmisenä, josta ”tehtiin murhaaja” ja joka joutui kahdesti syytetyksi rikoksista, joita hän ei tehnyt.

Averyn elämää seurataan dokumentin kahdessa tuotantokaudessa vuodesta 2005 vuoteen 2018 saakka. Dokumentin tekijät osoittavat ihailtavaa pitkäjänteisyyttä – yli kymmenen vuoden omistautuminen Averyn ja hänen läheistensä elämän kuvaamiselle kysyy sisua. Se vaatii myös vahvaa uskoa siihen, että Avery toden totta on syytön niihin rikoksiin, joista häntä on vuosien varrella syyetty.

Steven Avery (oik.) vapautumisensa jälkeen vuonna 2003.

Averyjen perhe on jo vuosikymmenien ajan pyörittänyt autoromuttamoa wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. He ovat yksinkertaista, maanläheistä väkeä, jotka keskittyvät huolehtimaan omista asioistaan. Isät antavat parran kasvaa purkaessaan romuttamolle tuotujen autojen öljyisiä moottoreita, äidit huolehtivat perheestään kuin karhuemot. Välillä käydään metsästämässä peuroja, ja sen jälkeen juodaan halvinta kaupasta löytyvää olutta suoraan alumiinitölkeistä. Lapsista kasvaa suoraviivaisia ihmisiä, jotka sanovat avoimesti, mitä ajattelevat.

Jostakin syystä Averyt joutuvat kotikaupungissaan epäsuosioon – tai jotain sellaista. Jää hieman epäselväksi, miksi jotkut katsovat Steven Averya kieroon. Lopputuloksena on joka tapauksessa se, että kun Penny Beerntsen pahoinpidellään ja raiskataan vuonna 1985, Steven Avery pidätetään välittömästi. Vedenpitävästä alibistaan huolimatta hänet myös tuomitaan.

Averyn pidätyskuva vuodelta 1985.

18 vuotta myöhemmin tapausta koskevaa todistusaineistoa tutkitaan uudelleen DNA-teknologialla. Uudet testit paljastavat todellisen syyllisen, jonka osallisuutta rikokseen poliisin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tutkia jo vuonna 1985. Vaikuttaa kuitenkin yhä vahvemmin siltä, että poliisille syyllisen kiinnisaamista tärkeämpää oli saada Steven Avery telkien taakse verukkeella millä hyvänsä.

Vapauduttuaan Avery hakee mittavia vahingonkorvauksia hänet pidättäneiltä ja tuominneilta viranomaisilta.  Kesken vahingonkorvausprosessin Avery kuitenkin pidätetään uudelleen – tällä kertaa 25-vuotiaan Teresa Halbachin murhasta.

Mistä on kyse? Onko Avery muuttunut 18 vankilavuotensa aikana väkivaltaiseksi hirviöksi? Oliko hän ehkäpä hirviö kaiken aikaa, jo ennen vankilaan joutumistaan? Ehkä olikin yleisen turvallisuuden kannalta hyvä, että hän istui 18 vuotta vankilassa – kenties syyttömänä, mutta kuitenkin?

Vai onko kyse siitä, että tahot, joilta Avery hakee korvauksia vankilavuosistaan, haluavat säilyttää kasvonsa ja välttyä sekä virkavirhesyytöksiltä että valtavien vahingonkorvausten maksulta?

Kuka surmasi Teresa Halbachin?

Making A Murderer kertoo paitsi Steven Averysta, myös hänen läheisistään. Averyn lähipiiri on täynnä sympaattisia olentoja. Erityisesti Averyn vanhempien eli Dolores ja Allan Averyn liikkeitä seurataan tarkasti. Hobittimainen, vuosi vuodelta haurastuva Dolores on kaikessa yksinkertaisuudessaan herttainen hahmo. Allan Averyn hitaat, mutta voimakkaat askeleet ja syvältä rinnasta kumpuava ääni tuovat mieleen Tolkienin entit.

Oma lukunsa on Averyn toisella tuotantokaudella kuvaan astuva asianajaja Kathleen T. Zellner, josta voidaan sekä esiintyjänä että asianajajana olla montaa mieltä. Minä pidän hänestä valtavasti. Hän on häpeilemätön, kulmikas ja äärimmäisen tarkka. Hieman ikävää on, että Zellner on kova arvostelemaan toisten asianajajien tekemisiä. Toisaalta ymmärrän, että kun ammattivuosia on mittarissa sen verran kuin hänellä, on hänellä melkoisesti asiantuntemusta, jonka pohjalta sanoa mielipiteensä muiden valinnoista.

Monet dokumentin jaksot muistuttavat siitä, ettei Yhdysvalloissa ole julkista terveydenhuoltoa. Averyjen suut ovat täynnä ruskeita, vinoja hampaita – Zellnerin suu taas hohtaa valkoisenaan.

Steven vanhempiensa kanssa

Making A Murderer puhuu vahvasti Averyn syyttömyyden puolesta. Olisi hölmöä ajatella, että yksittäinen katsoja voisi yhden dokumentin perusteella muodostaa luotettavan käsityksen siitä, onko syytetty syyllinen vai ei. Jos rikokset olisi mahdollista ratkaista näin helposti, emme tarvitsisi näin mittavia tutkinta- ja oikeuskoneistoja mihinkään.

Dokumentti onnistui kuitenkin vakuuttamaan ainakin minut siitä, että jotain outoa Averyn tapauksessa kyllä on. Samaa olen jo vuosia miettinyt Anneli Auerin tapauksesta: en osaa sanoa, onko Auer syyllinen vai syytön, mutta selvää mielestäni on, että tapauksen tutkinta ei mennyt aivan protokollan mukaan. Ja jos tapauksen tutkinnassa on jotain hämärää, onko oikein olettaa, että langettava tuomio olisi oikeudenmukainen?

Jos Steven Avery on todella lavastettu syyttömänä Teresa Halbachin murhaajaksi, joudumme kyseenalaistamaan koko Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän luotettavuuden. Kuinka Yhdysvaltojen poliisi- ja oikeusjärjestelmä voi pettää yksittäisen, syyttömän ihmisen näin pahasti? Eikö jokaisella amerikkalaisella ole aihetta pelkoon?

Vuonna 2003 Stevenistä (kolmas vasemmalta) tuli hetkeksi väärin tuomittujen vankien mannekiini.

Making A Murderer tarjoaa suhteellisen uskottavan selityksen sille, miksi Avery alun perin on hypoteesissa lavastettu syylliseksi Halbachin murhaan: osa lainvalvojista tahtoo peittää virheensä ja säilyttää kasvonsa. Mutta jos näyttö Averyn syyllisyydestä on todella niin heikkoa kuin dokumentissa annetaan ymmärtää, miksi oikeusaste toisensa jälkeen hylkää tapaukseen liittyvistä tuomioista jätetyt valitukset ja vetoomukset?

Uskon löytäneeni vastauksen: tuomarit toimivat osana samaa vallankäytön instituutiota kuin sheriffit, etsivät ja poliisit, joiden toiminnan Averyn tapaus on asettanut huonoon valoon. Länsimaisessa yhteiskunnassa lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovalta on toki vallan kolmijako-opin mukaisesti jaoteltu eri instituutioille.

Se ei silti tarkoita, ettei lakia toimeenpanevaan viranomaiseen kohdistettu kritiikki lainkaan kolhaisisi sellaista tahoa, joka käyttää tuomiovaltaa. Länsimainen vallankäyttöjärjestelmä on kuin kristillinen jumala: se on samanaikaisesti sekä kolminainen että yksi. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta ovat isossa kuvassa osa samaa, suurempaa kokonaisuutta.

The man you love to hate: syyttäjä Kevin Kratz tekee kaikkensa, jotta Steven Avery tuomitaan Teresa Halbachin murhasta.

Tieto siitä, että lakia toimeenpanevien viranomaisten toimissa olisi jotakin epäeettistä, saattaa olla myös tuomiovaltaa kantavalle epämiellyttävä. Ajatellaan asiaa yksilötasolta: miltä yksittäisestä henkilöstä, joka edustaa julkista valtaa, tuntuu, kun toiseen julkista valtaa edustavaan henkilöön kohdistetaan syytöksiä väärinkäytöksistä ja epäeettisestä toiminnasta? Reaktiot varmasti vaihtelevat persoonasta riippuen – moni kuitenkin todennäköisesti kokee asian omakohtaisesti kiusallisena.

On inhottavaa ajatella, että väärinkäytöksiä voisi tapahtua siinä valtakoneistossa, jolle yksilö on omistanut koko elämänsä ja jonka oikeudenmukaisuuteen hän luottaa kuin peruskallioon. Äärimmillään koko yksilön identiteetti joutuu tällaisessa tilanteessa kyseenalaistetuksi.

Kathleen Zellner jatkaa koputtamista.

Sarjassa seurataan hartaasti Teresa Halbachin murhasta annettujen tuomioiden jälkeistä, monisäikeistä prosessia: valituksia, hakemuksia, vetoomuksia, yksi toisensa jälkeen. Kerrontaa rytmittävät infograafit havainnollistavat nousua oikeusasteesta toiseen – yhä ylemmäs ja ylemmäs.

Graafit tuovat mieleen Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanin ja erityisesti siinä esitetyn tarinan miehestä, joka saapuu oikeuden portille pyytämään portinvartijalta sisäänpääsyä. Kun portinvartija kieltää miestä astumasta sisään, tämä kurkistaa oikeuden avoimesta ovesta sisään, jolloin portinvartija toteaa:

If it tempts you so much, try going inside in spite of my prohibition. But take note. I am powerful. And I am only the lowliest gatekeeper. But from room to room stand gatekeepers, each more powerful than the last. I cannot endure even one glimpse of the third.

Huone huoneelta portinvartijat muuttuvat voimakkaammiksi. Aste asteelta voittaminen muuttuu yhä epätodennäköisemmäksi ja vaikeammaksi. Toivoa ei saa silti heittää. Vaikuttaa siltä, että Kafkan tarina on myös Kathleen Zellnerille tuttu – toisen tuotantokauden lopulla hän toteaa ”jatkavansa koputtamista”, kunnes Steven päästetään sisään oikeuden ovesta.

Steven Averyn tapauksen käsittely eri oikeusasteissa jatkuu edelleen. Nähtäväksi jää, saammeko katsoa Making A Murdererista vielä kolmannen tuotantokauden.

*****

Mainokset