The Game – oletko valmis peliin? (1998) arvostelu

The Game - oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.

Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.

The game oletko valmis peliin

Nicholasin peli alkaa klovnista.

Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.

48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.

The Game Oletko valmis peliin?

Tarjoilija Christine (Deborah Kara Unger) vaikuttaa sekaantuneen CRS:n puuhiin.

CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.

Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.

The Game Oletko valmis peliin?

Nicholasin turvallisuudentunne järkkyy, kun hänen kotiinsa murtaudutaan.

The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.

Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.

*****

The Game DVD @ Discshop
The Game HD DVD @ Discshop

Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

The Darjeeling Limited (2007)

the-darjeeling-limited-2007

The Darjeeling Limited (2007)

Wes Andersonin ohjaama The Darjeeling Limited (Yhdysvallat 2007) on draamakomedia perhesuhteista, menetyksen hyväksymisestä ja painolastista, jota elämä kasaa meidän jokaisen kannettavaksi. Veljekset Jack (Jason Schwartzman), Francis (Owen Wilson) ja Peter (Adrien Brody) hyppäävät pitkän keskinäisen hiljaiselon jälkeen kukin tahollaan lentokoneeseen ja tapaavat toisensa Intiassa. Siellä he nousevat Darjeeling Limited -pikajunaan, jonka on määrä kuljettaa heidät maan pohjoislaitamille Himalajan juurelle.

Matkan järjestänyt Francis kertoo reissun tavoitteeksi sen, että veljekset voisivat vihdoin oppia luottamaan toisiinsa. Lisäksi tarkoituksena on sukeltaa yhdessä mieltä avartaviin kokemuksiin – hei, ollaanhan sentään Intiassa! Matkalla on kuitenkin myös konkreettisempi tarkoitus, jonka Francis salaa toistaiseksi veljiltään.

Veljekset ovat tavanneet toisensa edellisen kerran vuotta aikaisemmin isänsä hautajaisissa. Junamatkalla palataan toistuvasti isän menetykseen ja äitiin, joka ei vaivautunut tulemaan lastensa isän hautajaisiin. Muisto isästä on konkreettisesti läsnä tilaustyönä tehtynä matkalaukkusettinä, jota veljekset raahaavat orjallisesti mukanaan (ja jonka Louis Vuitton muuten suunnitteli ja toteutti elokuvaa varten). Ajatus menetetystä isästä on kuin laukkusetti: raskas ja vaivalloinen, mutta silti liian ainutlaatuinen pois heitettäväksi.

the-darjeeling-limited-2007

Jack, Peter, Francis ja perintölaukkusetti.

Kuten Wes Andersonin elokuvalta voi odottaa, The Darjeeling Limited tarjoaa katsojalleen yltäkylläisen, tapahtumarikkaan ja hersyvän puolitoistatuntisen. Elokuvan suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kertomaan pienin ja täsmällisin viittauksin veljesten yhteisestä menneisyydestä ja heidän välisistä jännitteistään. Se ei alleviivaa eikä paljasta liikaa, vaan jättää veljeskolmikon keskinäisiin suhteisiin sopivasti kysymysmerkkejä ja varaa tulkinnoille.

The Darjeeling Limitedin kuvaustyyli on Wes Andersonin muista elokuvista tuttu: kamera kääntyy aina tasan 45 astetta kerrallaan, kohteita kuvataan joko suoraan kohti tai sivusta, ja kamera-ajot kulkevat suoraa viivaa pitkin eteen, taakse tai sivulle. Andersonin maailma on kuin ruutuvihko, jossa liike ja katse etenevät vain ja ainoastaan viivoja pitkin. Vastapainoa kameran geometriselle liikkeelle tuovat on elokuvan leikkisä lavastus ja puvustus sekä rönsyilevä dialogi. Mahtava kombo, ei voi muuta sanoa.

the-darjeeling-limited-2007

Junan konduktööri ei katso veljesten kaahotusta hyvällä.

Ainoa moitteeni koskee sitä, kuinka The Darjeeling Limited näkee Intian. Elokuvan Intia on Intia sellaisena, jona me länsimaalaiset sen näemme ja haluamme nähdä. Sen äänimaailma on kuin suuren intialaisen ravintolan sali, jossa sitar soi lakkaamatta ja turbaanipäiset miehet ja sariin pukeutuneet naiset tarjoilevat makeita juomia puhuen englantia, jossa on korkeintaan lievä aksentti. – Mutta eihän tämä varsinaisesti ole edes moite. Andersonilla on täysi oikeus kuvata Intia sellaisena kuin se on meille länsimaalaisille katsojille helpoin lähestyä.

The Dargeelin Limited kertookin pohjimmiltaan kolmen länsimaalaisen miehen välisistä suhteista, ei Intiasta. Mitään muuta se ei teeskentele tekevänsä.

*****

The Darjeeling Limited DVD @ Discshop
The Darjeeling Limited Blu-ray @ Discshop

Kategoria(t): Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Gerald L. Poser & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (1986) arvostelu

josef_mengele_elama-ja-teot arvostelu

Josef Mengele – Elämä ja teot (1986)

Josef Mengele on yksi harvoista kansallissosialisteista, joiden nimestä on tullut käsite. Kuka tahansa ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun jotakuta luonnehditaan ”Mengeleksi”.

Gerald L. Poserin ja John Waren Josef Mengele – Elämä ja teot on elämäkertakirjallisuuden klassikko ja siksi on upeaa, että se on saatu vihdoin luettavaksi myös suomeksi. Poserin ja Waren teos ei kuitenkaan ole aivan perinteinen elämäkerta. Se painottuu vahvasti Mengelen elämän loppuvaiheisiin ja piilotteluun Etelä-Amerikassa: ensin Argentiinassa, sitten Paraguayssa ja lopulta Brasiliassa. Kirjan noin 360:sta kertovasta sivusta vain kuutisenkymmentä käsittelee Mengelen elämää ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Loput kolmisensataa sivua kuluvat Mengelen piilottelua ja pakoilua seuratessa.

Kolmatta valtakuntaa, kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsittelevä kirjallisuus on mielestäni tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan ennen elinaikanani. Juuri nyt, vuonna 2017, meidän tulee entistä sitkeämmin pyrkiä ymmärtämään poliittisten ääri-ilmiöiden luonnetta ja sitä, miksi ne syntyvät. Josef Mengele – Elämä ja teot ei keskity näihin seikkoihin, vaan Mengelen pakomatkaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että teos on kirjoitettu jo vuonna 1986, siis vain vuosi sen jälkeen, kun Mengelen ruumiin jäännökset löydettiin brasilialaisesta haudasta. Natsien metsästys oli tuolloin aihe, joka herätti yleistä mielenkiintoa. Siksi nimenomaan tarinalle Mengelen elämästä maan alla oli kysyntää.

Täytyy myöntää, että tämän vuoksi hieman petyin kirjan antiin. Henkilökohtaisesti en ole järin kiinnostunut siitä, miten natseja metsästettiin (ja metsästetään). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miksi heitä metsästettiin (ja metsästetään) – siis toisin sanoen siitä, mitä ja miksi tapahtui Saksassa suunnilleen vuosina 1920–1945. Ymmärrän kuitenkin, että ns. natsienmetsästyskirjoille on yhä tänä päivänä oma kohderyhmänsä ja lukijakuntansa – ja heidän tarpeisiinsa Poserin ja Waren teos sopii erinomaisesti.

Olisin toivonut, että teoksessa olisi käsitelty pidemmälti Mengelen lapsuutta ja nuoruutta ja etsitty selityksiä sille, miksi Mengelestä tuli sellainen ihminen kuin tuli. Lisäksi kaipasin seikkaperäisempää ja järjestelmällisempää kuvausta siitä, mitä Mengele Auschwitzissä oikein teki. Nyt Mengelen Auschwitz-vuosien kuvaus jää hajanaiseksi ja jäsentelemättömäksi listaksi anekdootteja ja kertomuksia ikävistä asioista. Mengelen toimintaa kuvaavat silminnäkijälausunnot ovat esimerkinomaisia: kerran Mengele teki näin ja toisella kerralla näin, mutta kumpi tapahtui ensin ja miksi Mengele teki kuten teki, se jää hämäräksi. Auschwitz-luvusta vuosista puuttuu kronologinen eheys, kausaalijännitteet ja kerronnallisuus.

Teoksessa tuodaan selvästi ilmi ajatus siitä, että Mengele ei tosiasiassa saavuttanut tieteellisessä mielessä mitään ja että hänen Auschwitzissä tekemänsä tutkimustyö ei tuottanut lainkaan hyödyllisiä tuloksia. Aihe on kiinnostava ja tulenarka: jos Mengelen epäeettisistä tutkimuksista olisi ollut jotain hyötyä, olisi asiaa kiusallista tunnustaa ääneen. (Vai olisiko? Mengele ei ole ainoa lääketieteen tutkija, joka on sortunut epäeettisiin menetelmiin.) Jäin kaipaamaan seikkaperäisempää selontekoa ja analyysia Mengelestä tieteentekijänä. Miksi hänen tutkimuksensa oli arvotonta? Mitä hän teki väärin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon hänen tutkimusmuistiinpanoistaan on säilynyt, ja millaisista johtopäätöksistä niissä kerrotaan? Nämä kysymykset jäävät teoksessa pitkälti käsittelemättä.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan kirjoittajat ovat siis panostaneet Mengelen liikkeiden täsmälliseen kartoittamiseen vuosina 1945–1979. Mengelen lisäksi kirjoittajien mielenkiinto kääntyy kohti heitä, jotka yrittivät löytää Mengelen. On sinänsä hyvin erikoista, kuinka Mengele pystyi pakoilemaan jahtaajiaan. Hän onnistui tässä pitkälti kahdesta syystä: hän eli tarvittaessa hyvinkin vaatimattomasti ja hän sai osakseen tiettyjen henkilöiden avokätistä suojelua ja tukea.

Kuva Mengelen paossa viettämistä vuosista muodostuu melko ankeaksi. Mengele ei mitä ilmeisimmin suurestikaan nauttinut elämästään, vaan pelkäsi jatkuvasti kiinnijäämistä ja joutui tulemaan toimeen sangen vähäisin varoin. Kirjaa lukiessani pohdin, mahtoiko Mengele koskaan harkita antautumista Saksan tai Israelin viranomaisille. Mieleen tulee jälleen kerran Gary Gilmoren kohtalo: Gilmore olisi voinut välttää kuolemanrangaistuksen, ja siksi vaatiessaan rangaistuksen toimeenpanoa hän saavutti tietyn arvokkuuden ja kohosi muiden rikollisten yläpuolelle. Se, saivatko natsirikolliset osakseen reiluja oikeudenkäyntejä, on pitkän keskustelun paikka – mutta epäreilukin oikeudenkäynti olisi kai kunniakkaampi vaihtoehto kuin vuosikymmenien pakoilu ja piilottelu. – Mengele ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa, eikä hänellä siis ollut mitään syytä antautua metsästäjilleen.

Teoksessa käsitellään yllättävän kovin sanoin maailman tunnetuinta natsien metsästäjää Simon Wiesenthalia. Wiesenthal päästi Mengeleä etsiessään useita kertoja julkisuuteen tietoja, joiden mukaan hän ja hänen miehensä olivat juuri löytämäisillään Mengelen. Valehteliko Wiesenthal tietoisesti vai uskoiko hän todella kerta toisensa jälkeen melkein saaneensa Mengelen kiinni, sitä on vaikea sanoa. Selvää kuitenkin on, että Wiesenthalilla oli intressi vuotaa julkisuuteen tietoja siitä, kuinka Mengele oli taas kerran melkein saatu kiinni. Näin Wiesenthal varmisti tasaisen rahavirran ja tuen työlleen. – En ole koskaan aiemmin törmännyt näin kriittisiin sanoihin Wiesenthalista. Googleteltuani asiaa huomasin, että Posner ja Ware eivät suinkaan ole ainoita, jotka suhtautuvat Wiesenthalin toimiin kriittisesti.

Teoksen vastikään ilmestynyt suomennos on laadukas ja huolella tehty. Ainoa puute suomenkielisessä niteessä on valokuvaliitteen puute; ainoa Mengeleä esittävä kuva teoksessa on kansikuva, joka sekin on hieman sumea. Valokuvaliitettä ei tosin välttämättä ole ollut alkukielisessäkään laitoksessa, joten vika ei kenties ole niinkään suomennoksessa, vaan alkuteoksessa.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (Mengele. The Complete Story, 1986, uudistettu laitos 2000, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Josef Mengele – Elämä ja teot @ Adlibris
Josef Mengele – Elämä ja teot (e-kirja) @ Adlibris

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja-arvostelu | Avainsanat: , , , , , | 2 kommenttia