Prince of Darkness (1987) arvostelu ja vanhoille elokuville nauramisesta

Prince of Darkness (1987)

Prince of Darkness (Suomessa myös nimellä Pimeyden valtias, 1987) on John Carpenterin klassikkoelokuva, joka yhdistelee keskenään tieteen ja uskonnon maailmaa. Kävin katsomassa elokuvan ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen, kun tamperelainen Cinemadrome-festivaali esitti sen filmiltä viime viikonloppuna.

Unohduksiin vajonnut Unen veljeskunta on vuosituhansien ajan vartioinut autiokirkon kellariin kätkettyä salaisuutta. Kun veljeskunnan viimeinen jäsen kuolee ja jättää jälkeensä päiväkirjan, alkaa paikallinen pappi selvittää, mitä kirkon kellarissa on meneillään. Pian hän hälyttää paikalle paikallisen yliopiston fysiikanopettajan eli tohtori Birackin. Hän puolestaan kokoaa yliopiston parhaista opiskelijoista moniammatillisen tutkimusryhmän, joka suuntaa tutkimaan kirkon kellaria.

Mitä kellarista sitten löytyy? Suuri sylinteri täynnä vihreää mönjää ja paksu latinankielinen kirja, jossa kerrotaan, että sylinterin sisällä on itse Saatana. Tämän tehtävä on avata portti oman todellisuutemme ja antimaterian maailman välille ja päästää näin itse Pahuuden ylin ilmentymä eli Antijumala meidän keskuuteemme.

Prince of Darkness
Vihreästä mönjästä purkautuu Saatana.

Yliopiston väki on ihmeissään. Sylinterin sisältö ”käyttäytyy” tavalla, joka ei ole millekään fyysiselle aineelle ominainen. Fyysikot hämmästelevät sylinteristä valuvaa datavirtaa ja teologian opiskelija kääntää latinankielistä kirjaa, jonka kertoma tarina muuttuu sivu sivulta oudommaksi. Pappi halailee nurkassa Raamattuaan. Ja kun sylinterin sisältö purkautuu, on sillä tutkijoiden mieliin ja käytökseen kummallinen vaikutus. Lisäksi yliopistoväki alkaa nähdä varoituksenomaista unta varjomaisesta hahmosta.

Prince of Darknessin alkuasetelma on mehukas. Tapa, jolla elokuvassa yhdistetään uskonnollista ja tieteellistä kontekstia, tuo mieleen aika monta hyvää sarjaa ja elokuvaa – mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa Twin Peaks ja Alien/Prometheus-elokuvat (niistäkin olen joskus kirjoitellut: Alien – Kahdeksas matkustaja, Alien: Covenant ja Prometheus). Valitettavasti aiheen kehittely tyssää alkutekijöihinsä, kun hahmot aloittavat riivauselokuville ominaisen huutamisen ja juoksentelun. Toisaalta elokuvassa on kiehtovaa Kristus-symboliikkaa: yksi henkilöhahmoista päättää asettaa henkensä alttiiksi pelastaakseen maailman Antijumalalta.

Prince of Darkness
Prince of Darknessin kliimaksikohtaus on kuin Jean Cocteaun elokuvasta.

Toistuva uni varjomaisesta hahmosta on kiehtova, ja sen alkuperä jää vaille tyhjentävää selitystä. Vaikuttaa siltä, että uni ei ole oikeasti uni, vaan viesti tulevaisuudesta. Mutta kuka sen on lähettänyt ja miksi? Uskon löytäneeni tähän aukottoman tulkinnan, mutta jätetään sen tarkempi käsittely toisaalle. John Carpenter saattaa muuten suunnitella TV-sarjaa Prince of Darknessista – ehkä sen myötä saamme lisätietoja outojen unien alkuperästä.

Esteettiseltä kannalta Prince of Darkness on ainutlaatuinen elokuva. Sen ”peilikohtaukset” voisi melkeinpä olla peräisin Luis Buñuelin tai Jean Cocteaun elokuvasta. Myös sylinteristä kattoa kohti ”valuva” vesi on toteutettu visuaalisesti todella kiehtovalla tavalla. Mainita täytyy myös elokuvan musiikista, joka on taattua kasarisyntikkaa.

***

Prince of Darkness -näytöksen aikana muistin, miksi en juuri koskaan käy elokuvissa: koska elokuvanäytöksissä on muita ihmisiä. Olen hyvin suvaitsematon muista katselijoista lähteviä häiriöääniä, hajuhaittoja ja muita ärsykkeitä kohtaan. Erityisesti teinimeininki, joka kikattelee ja mölyää Finnkinon näytökset pilalle, kannustaa pitämään loitolla elokuvateattereista. Niagaran ja muiden vastaavien, maakuntakohtaisten elokuvakeskusten teatterit ovat yleensä rauhallisempia, mutta kyllä vain niissäkin porsastellaan.

Prince of Darkness nauratti Cinemadromen yleisöä kovasti. Mä ymmärrän, miksi näin: elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Osa näyttelijöistä ylinäyttelee. Erikoistehosteet näyttävät juuri siltä mitä ovatkin, eli 80-luvulla tehdyn kauhuelokuvan erikoistehosteilta. Lisäksi Prince of Darknessissa on myös varta vasten kirjoitettua huumoria. Esimerkiksi Brian Marshin (Jameson Parker) pikkutuhmat läpät ja Walterin (Dennis Dun) kökköhuumori eivät ole syntyneet elokuvaan tahattomasti.

prince of darkness arvostelu
Zombityttöjen tuijotus nauratti Cinemadromen yleisöä.

ymmärrän, miksi Prince of Darkness naurattaa. En silti nauranut mukana, sillä saan elokuvasta kuin elokuvasta enemmän irti silloin, kun suhtaudun sen tekoajan ihanteisiin ymmärtäen ja sen tekijöihin myötämielisesti – en ivallisesti. Ja vain tällaisten lähestymistavan myötä voin arvioida elokuvaa siten, että teen oikeutta sen perimmäiselle luonteelle. Ihminen, joka viitsii katsoa elokuvaa vain omasta kapeasta näkökulmastaan käsin, kokee sen väistämättä yksipuolisesti ja vaillinaisesti.

TL; DR: Kikattelu vanhalle elokuvalle on merkki laiskuudesta.

Elokuva on kollektiivinen kokemus, sanotaan. Ja vitut, sanon minä. Saa nähdä, milloin eksyn seuraavan kerran elokuvateatteriin – kuinka kauan kestää unohtaa, miten kertakaikkisen ankeaa muiden ihmisten läsnäolo on?

Yritän pyyhkiä asian mielestäni seuraavaan Cinemadromeen mennessä.

*****

Mainokset