Life is Strange PS4 (2016) arvostelu

life-is-strange-peliarvostelu arvostelu 2016

Life is Strange (2016)

Life is Strange -videopeli (2016) alkaa teinidraamasta ja päättyy apokalyptiseksi selviytymistarinaksi, jossa on myös ripaus psykologista kauhua. Peli kuvaa amerikkalaisteinien elämää oregonilaisessa Arcadia Bayn pikkukaupungissa. Tarinan päähenkilö on 18-vuotias Maxine ”Max” Caulfield, joka on muuttanut viisi vuotta aikaisemmin Arcadia Baysta vanhempiensa kanssa Seattleen ja palannut nyt opiskelemaan vanhan kotikaupunkinsa taidepainotteiseen Blackwell Academy -high schooliin.

Lukukauden aluksi Max joutuu uhkaavaan tilanteeseen, minkä myötä hän havaitsee voivansa kelata aikaa taaksepäin – ja tämä onkin Life is Strangen keskeinen juju. Kyky matkustaa ajassa vie Maxin tilanteisiin, joissa hän voi pelastaa ihmishenkiä ja vaikuttaa muulla tavoin ratkaisevasti kohtalon kulkuun (ainakin näennäisesti; palataan tähän myöhemmin). Ominaisuus tuo mieleen 2000-luvun alun Prince of Persia -seikkailupelit, joissa pelaajalle suotiin hyvin samantapainen kyky kelata aikaa taaksepäin. Aikamatkustus ei siis ole mikään täysin uusi lanseeraus pelimaailmassa. Sen sijaan se, että aikamatkustusta käytetään näin draamavetoisessa pelissä, on ainakin minulle uutta.

Life is Strange peli peliarvostelu Max

Maxin seikkailu alkaa tyttöjen vessasta.

Pidän todella mielettömän paljon Life is Strangen tunnelmasta. Pelin tyylin suhteen lähin mielekäs vertailukohta lienee Richard Linklaterin elokuva Boyhood: fiilistellään ja katsellaan auringonlaskua samalla, kun ääniraita täytyy hilpeästä akustisesta kitarasta. Life is Strange onnistuu Boyhoodin tavoin kiteyttämään erinomaisesti teini-ikään liittyvän harhaisen toiveikkuuden ja kipeän, lapsenomaisen uskon siihen, että mikä tahansa on mahdollista.

En ole koskaan aiemmin törmännyt yhtä vahvaan ja onnistuneeseen kuvaukseen tilanteesta, jossa nuori ihminen palaa lapsuutensa maisemiin ja tutkii nyt vanhaa kotipaikkaansa uusin silmin. Arcadia Bay on Maxille tuttu, mutta silti uusi. Vain harva asia on muuttunut hänen lähtönsä jälkeen. Asvaltti halkeilee, rakennukset nuhraantuvat. Nuoret jakaantuvat niihin, jotka ”pääsevät pois”, ja niihin, jotka jäävät. Etsiessään askelmerkkejä vanhassa kotikaupungissaan Max törmää entiseen bestikseensä Chloeen, jonka kanssa hän ei ole juuri pitänyt yhteyttä muuttonsa jälkeen.

Life is Strange peli peliarvostelu Chloe

Maxin ex-bestis Chloe on muuttunut sitten viime näkemän.

Jos Life is Strangen kompilaatiosoundtrack olisi viskattu kuunneltavakseni ennen peliin tutustumista, olisin luonnehtinut sitä kokoelmaksi vetelää, persoonatonta ja pitkäveteistä indietä – ja jos rehellisiä  ollaan, juuri sitähän se on. Pääasiassa akustisen kitaran ja pehmeän laulun varaan rakennetut biisit sopivat kuitenkin peliin niin hyvin, että lopulta opin tykkäämään soundtrackin kappaleista ihan sellaisenaan. (Soundtrackiin kyllästyttyäni siirryin kuuntelemaan monen vuoden tauon jälkeen Iron & Winen vanhoja levyjä, joissa vallitsee sama aurinkoinen, pehmeä ja elämänuskoinen perusfiilis kuin Life is Strangen ääniraidalle valituissa kitarabiiseissä.)

Vaikka Life is Strangen tunnelma on päällisin puolin aurinkoinen ja ihana, kuplii pinnan alla jotain rumaa ja haisevaa. Mieleen tulee tiettyjä teoksia television puolelta: Twin Peaks ja True Detective (ping pong) tarjoavat pieniä vilauksia jostakin suuresta ja kauheasta, jota ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voi koskaan paljastaa. Myös Life is Strangessa elämän ruma puoli on läsnä pieninä viittauksina alusta asti: kaunis Rachel Amber on kadonnut kuin Laura Palmer konsanaan, ja kaupungin asukkaat aavistelevat pahaa.

Life is Strange peli peliarvostelu Twin Peaks

”Fire walk with me” – Life is Strange viittaa aika ajoin suoraan Twin Peaksiin.

Life is Strange kuitenkin eroaa muista samantyyppistä kauhua ja tuskaa vihjailevista teoksista siinä, että sukeltaa lopulta pimeyteen ja näyttää pelaajalle koko kuvion. Tämä tapahtuu oikeastaan vasta pelin viimeisessä osassa, jossa maailma väännetään perusteellisesti mutkalle ja joka ainakin minun mielestäni tuntui paljon pidemmältä kuin pelin muut osat. Koska päätösosa on muihin osiin verrattuna erittäin raskas ja tapahtumarikas, tuntuu peli kokonaisuutena epätasapainoiselta.

Lisäksi se, että pelissä tosiaankin ”paljastetaan kaikki”, tekee kokonaisuudesta jokseenkin tylsän. Twin Peaks ja True Detective ovat nokkelia teoksia juuri siksi, että ne jättävät niin paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Oikeastaan Life is Strange on kuin Twin Peaks ja Fire Walk With Me -elokuva samassa paketissa: ensin katsojan mielenkiintoa herätellään taitavin vihjauksin ja sen jälkeen näytetään kaikki, siis ihan kaikki ja vielä vähän lisää. Ei olisi kannattanut.

Life is Strange peli peliarvostelu

Pelin loppua kohden tarinan todellisuus särkyy.

Mutta sitten se tarinan punominen… Life is Strangessa olisi potentiaalia johonkin paljon suurempaan kuin mihin se käytännössä yltää. Ongelmaa on helppo havainnollistaa vertaamalla peliä The Witcher 3:een, jonka loppuratkaisu määrittyy sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja pelin mittaan tekee. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja erilaisia lopetusratkaisuja on lähes 40. Life is Strange ei toimi samalla tavalla. Sen loppukohtauksessa on valittava kahdesta vaihtoehdosta. Tämä valinta yksin määrittää sen, mitä pelin keskushahmoille ja koko Arcadia Baylle tapahtuu. Aiemmin pelin aikana tehdyillä lukuisilla valinnoilla ei lopulta ole mitään merkitystä.

The Witcher 3:a käsittelevässä tekstissäni ilmaisin, ettei tarinavaihtoehtojen ”haarautumisella” ole merkitystä muille kuin niille, jotka jaksavat tahkota saman pelin läpi useamman kerran. Perun nyt puheeni – kyllä sillä on merkitystä muillekin. Lisäksi tarinan haarautuva tarina kannustaa pelaamaan peliä useampaan kertaan; pelaisin Life is Strangen varmasti läpi useampaan otteeseen, ellen tietäisi, ettei se tarina siitä miksikään muutu. Lopulta Maxin vapaus valita uudelleen ja ohjata kohtaloa ulottuu vain vähäpätöisiin asioihin; suuria linjoja Max ei voi muuttaa.

Life is Strange peli peliarvostelu

Life is Strangen maailma on raadollinen, mutta kaunis.

Vielä muutama kriittinen sana. Life is Strangen hahmojen kasvoissa on ikävää vahanaamioefektiä. Erityisesti päähenkilö Maxin naama pysyy peruslukemilla melkein koko pelin ajan. Hahmojen tunteet ja fiilikset eivät jää epäselviksi, mutta pidemmän päälle vakioilmeet alkavat tökkiä. Toinen häiritsevä piirre liittyy dialogiin: käsikirjoittajat eivät näytä hallitsevan kovinkaan syvällisesti nykyteinien suosimaa sanastoa ja puhetapaa. En itsekään tiedä juuri mitään tämän päivän nuorison puhemaneereista, mutta sen verran voin sanoa, että Life is Strangessa puheenparsi on usein teennäistä ja vanhentunutta.

Innostuin Life is Strangesta suhteellisen voimakkaasti, ja pelasin koko pelin läpi ahmien yhden viikonlopun aikana. Toteutus jää uupumaan siitä, mitä peli olisi parhaimmillaan voinut olla. Varmaa kuitenkin on, että pelin kehittäneen Dontnod Entertainmentin tekosia kannattaa jatkossa seurata tarkalla silmällä.

Life is Strange PS4 @ Discshop
Life is Strange – Limited Edition Xbox One @ Discshop

 

Kategoria(t): Peliarvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , | Kommentoi

G. K. Chesterton: Oikea oppi (1908/2012) arvostelu

Chesterton oikea oppi

Oikea oppi (1908)

G. K. Chestertonin Oikea oppi (1908, suom. 2012) oli minulle valtava pettymys. Tai oikeammin: en sinänsä pettynyt teoksen sisältöön, vaan Chestertonin ajatteluun ylipäätään.

Oikeaa oppia voisi kai luonnehtia parhaiten omaelämäkerralliseksi apologiaksi. Chesterton pohtii teoksessa oman aikanasa aatesuuntauksia, uskontoja, ideologioita ja sitä, millä tavoin ne eroavat kristinuskon maailmankuvasta ja ideaaleista. Hän esittää kristinuskon puolustuspuheena oman kehitystarinansa ja kertoo, kuinka hän itse löysi ”oikean opin”. Chesterton kuvailee, kuinka hän alkoi rakentaa omaa maailmankuvaansa itsenäisesti ja mielestään irrallaan uskomusjärjestelmistä – ja huomanneensa kerta toisensa jälkeen, että oli tullut oivaltaneet samat asiat, jotka ovat olleet osa kristinuskoa jo vuosisatojen ajan: ”Kun kuvittelin seisovani yksin sanojeni takana, oli tilanne kaikessa hassuudessaan se, että takanani ja tukenani seisoi koko kristikunta.”

Minusta vaikuttaa siltä, että Chesterton ei Oikeassa opissa pyri siihen, mihin kristillinen apologetiikka perinteisesti keskittyy. Se ei varsinaisesti pyri yleisesti vakuuttamaan lukijaa kristinuskon totuuksista (tai jos se siihen pyrkii, se epäonnistuu surkeasti). Pikemminkin se kuvaa Chestertonin omia oivalluksia ja kasvua kristinuskon parissa.

Leimallista Oikeassa opissa on jatkuva elämänrakkauden, riemun ja ilon korostaminen. Chesterton perustelee esimerkiksi pessimismin ja itsemurhaamisen syntejä rakkauden puutteella. Pessimisti on paha ”siksi, että hän ei rakasta sitä, mitä hän läksyttää”. Ongelma ei siis ole kriittisyys, vaan rakkauden puute kritiikin kohdetta kohtaan. Itsemurha on ”syntien synti [, koska] itsemurhaaja kieltäytyy kiinnostumasta elämästä”. Ihmisen – kristityn – ehdoton velvollisuus on riemuita maailmasta ja rakastaa sitä.

Tähän liittyy myös teoksen lyyrisesti erittäin komea loppulause:

[Jeesus] kätki kaikilta muilta ihmisiltä jotakin kiivetessään vuorelle rukoilemaan. Jotain Hän peitteli vaikenemalla usein äkillisesti tai vetäytymällä äkkipikaisesti omiin oloihinsa. Oli jotakin niin suurta, ettei Jumala voinut näyttää sitä meille tullessaan maan päälle, ja minä olen välillä kuvitellut, että se oli hänen riemunsa.

Kuulostaa hienolta, mutten voi uskoa, että kristinuskon henki todella tyhjentyisi näin yksinkertaiseen selitykseen.

Kaikkein suurimman oivalluksen Chestertonin ajattelusta minulle tarjosi teoksen se kohta, jossa Chesterton nostaa esille Annie Besantin ajatukset uskontojen yhteneväisyydestä:

[Besantin mukaan] me olemme tosiasiassa kaikki sama ihminen: ihmisen ja ihmisen välillä ei ole todellisia yksilöllisyyden muureja. Besant ei niin sanoakseni kehota meitä rakastamaan lähimmäistämme; hän kehottaa meitä olemaan lähimmäisiämme. Se on hänen syvämietteinen, aajtuskai herättävä kuvauksensa uskonnosta, joka saattaisi kaikki ihmiset yhteisymmärrykseen. En ole ikänäni kuullut ajatusta, josta olisin kiihkeämmin eri mieltä.

Kun luin em. viimeisen virkkeen, melkein kuulin, kuinka jotakin rasahti rikki.

Chesterton jatkaa:

En tahdo rakastaa lähimmäistäni siksi, että hän on minä, vaan juuri siksi, että hän ei ole minä. En tahdo ihastella maailmaa siten kuin peiliin on hauska katsoa – siksi, että siitä näkyy oma kuva – vaan siten kuin joku rakastaa jotakuta naista – siksi että hän on täysin toisenlainen. Rakkaus tulee mahdolliseksi, kun sielut ovat irrallisia. Kun sielut yhtyvät, rakkaus käy hyvin selvästi mahdottomaksi. — Jos maailma on täynnä aitoja minuuksia, ne voivat olla aidosti epäitsekkäitä minuuksia. Rouva Besantin periaatteen mukaan kosmos sen sijaan on vain yksi suunnattoman itsekäs persoona.

No niin. Mistäköhän päästä tätä valtavaa väärinymmärrysten sumaa lähtisi purkamaan?

Erityisen hankalaksi asian tekee se, etten tarkalleen ottaen tiedä, mitä Besant on kirjoittanut – Chesterton ei erittele tekstissä lähdettä. Minun on vaikea uskoa, että Besant olisi todella luonnehtinut ihmiskuntaa ”tosiasiassa samaksi ihmiseksi” – ehkäpä hänen ilmaisunsa olisi voinut olla esimerkiksi, että ihmiskunta on tosiasiassa yhtä henkeä, tai  jotakin siihen suuntaan, ja se kuulostaakin jo paljon järkevämmältä.

Chesterton lähestyy asiaa aivan kummallisesta näkökulmasta. Matteuksen evankeliumissa puhutaan aviopuolisoiden liittymisestä yhdeksi lihaksi – rakkaus siis tarkoittaa käytännössä juuri sitä, mitä Chesterton niin kovasti vastustaa: rajojen poistumista, kaltaiseksi tulemista. Chesterton näkee rakastavansa vaimoaan, koska tämä on erilainen kuin hän; minä (ja uskoakseni myös rouva Besant) taas näen hänen rakastavan vaimoaan siitä huolimatta että tämä on erilainen kuin hän. (Tästä avautuisi jänniä näkymiä homoseksuaalisuuteen ja siihen, kuinka kristitty maailma homoihin suhtautuu, mutta ei mennä nyt siihen.)

Besant edustaa maailmankuvaa, jossa persoona ja kaikenlaiset erot nähdään katoavana, suorastaan maallisena ilmiönä. Kaikki erot ovat vain näennäisiä ja persoonallisuudet katoavaisia. Chesterton puolestaan näkee erot ja persoonan nimenomaan elämänilon ja rakkauden lähteinä. Omaan korvaani tämä kalskahtaa hyvin lyhytnäköiseltä ja ”tämänpuoleiselta” ajattelulta: Chesterton saa suurimman ilonsa maallisista, katoavista seikoista. Miten tyhjää hänen olemassaolonsa mahtaakaan olla sen jälkeen, kun hän menettää nämä seikat kuolemassa!

Chestertonin riemu ja rakkaus ovat  riemua ja rakkautta katoaviin, maailmallisiin asioihin. Katoavainen taitaa olla myös hänen Jumalansa.

(Tätä vasten vaikuttaa mielestäni hyvin hassulta, että Jyrki Alenius otsikoi Oikeaa oppia käsittelevän kritiikkinsä sanoin Tärkeintä on se, mikä yhdistää ihmisiä. En tiedä, mitä Alenius tällä oikein tarkoittaa, sillä en pääte Hesarin maksumuurin vuoksi lukemaan itse tekstiä. Itse luonnehtisin Oikean opin luettuani Chestertonin ajattelua pikemminkin päinvastoin: tärkeintä on se, mikä erottaa ihmisiä.)

Viimeistään tässä vaiheessa lienee reilua, että vilautan hieman omia korttejani. Minulle oikeaa, todellista, aitoa ja hyvää kristinuskoa on se kristinusko, joka on edustaa ja tunnustaa edustavansa sitä, mitä kaikki muutkin maailmanuskonnot edustavat. Se kristinusko, joka julistaa tarjoavansa ainoan totuuden, jonka rinnalla jokainen muu uskonto on yksinkertaisesti väärässä, perustuu yksinkertaisesti väärinymmärrykselle.

Joku varmaankin voisi sanoa, että se kristinusko, jota minä pidän todellisena ja hyvänä, ei oikeastaan ole kristinuskoa ollenkaan, vaan kristinuskoksi naamioitunutta teosofiaa ja salatiedettä – ja jos hän näin sanoisi, ei hän varmaankaan erehtyisi kovinkaan pahasti. – Sanon tämän kaiken ihmisenä, joka ei varsinaisesti identifioi itseään kristityksi. En väitä kristinuskoa omakseni, vaan tarkastelen asiaa ulkopuolelta.

Oikean opin on suomentanut Antti Nylén, joka on kirjoittanut teokseen myös esipuheen. Suomennos on tasokas, joskaan se ei tavoita aivan Chestertonin kielelle ominaista lennokkuutta ja leikkisyyttä. Jos käännös onkin onnistunut, enemmän moitteen sijaa löytyy teoksen esipuheesta. Nylén ilmaiseen näkemyksenään, että Chestertonia tunnetaan Suomessa huonosti ja että ”hänestä levitetään puutteellisia kuvia”. Nylén näkee ongelman siinä, että Chesterton tunnetaan Suomessa ensisijaisesti salapoliisikirjailijana, vaikka dekkarit ja muu fiktio edustavat vain murto-osaa hänen tuotannostaan ja vaikka Chesterton oli paljon aktiivisempi esseiden ja lehtitekstien kirjoittajana sekä yhteiskunnallisena keskustelijana.

Pidän tätä näkemystä outona. Sama asia olisi valitella sitä, kuinka huonosti vaikkapa George Orwellin esseet ja lehtitekstit tunnetaan verrattuna hänen romaaneihinsa. Tai kuinka Edgar Allan Poe tunnetaan vain novellistina eikä lehtimiehenä ja kriitikkona – että kuva Poesta pelkkänä novellistina on puutteellinen.

Tämä on tietenkin täyttä puppua. Osa teksteistä on ajankohtaisia ja puhuttelee lukijoita vielä sadan vuoden kuluttua niiden kirjoittamisesta ja osa ei. Ei ole suomalaisten lukijoiden vika, jos Chestertonin salapoliisiromaanit ovat kestäneet aikaa paremmin ja herättävät nykylukijoissa enemmän mielenkiintoa kuin hänen muu tuotantonsa.

Nylén esittelee Chestertonin esipuheessa katolisena kristittynä. Nylén siis jättää lukijan siihen uskoon, että Oikean opin on kirjoittanut mies, joka edustaa katolilaisuutta (siis samaa kristinuskon muotoa kuin Nylén itse). Myöhemmin esipuheessaan Nylén viittaa katoliseen pyhimyskalenteriin. Näistä pienistä viitteistä ei ole kovin pitkä matka siihen tulkintaan, että katolilainen Chesterton kertoo Oikeassa opissa nimenomaan katolilaisesta kristinuskon muodosta.

Tämä ei kuitenkaan yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Chesterton kääntyi anglikaanista katolilaiseksi vasta vuonna 1922 – siis 14 vuotta Oikean opin julkaisun jälkeen. Oikean opin kirjoitti täysverinen anglikaani. Jos Oikean opin voidaan katsoa käsittelevän jotakin kristinuskon spesifiä muotoa, on kyse selvästi anglikaanisesta kristinuskosta.

Rakas Gilbert Keith, minulle totuus on uskontoja korkeampi. Kaunokirjallisten teostesi perusteella erehdyin olettamaan, että olisit asiasta samaa mieltä kanssani. Nyt huomaan, että olin väärässä. Ymmärrän, että sinulle tärkeintä on palvella Jumalaa, jonka kuva on eritynyt ja hioutunut vuosisatojen kuluessa kristillisen kirkon piirissä. Siinä ja siksi meidän tiemme eroavat. En vastusta enkä halveksu kantaasi – siitä ei ole kyse. En vain enää Oikean opin luettuani koe ajatteluasi positiivisessa mielessä haastavana. Kiitän sinua niistä lukukokemuksista, joita erityisesti Mies joka oli torstaina ja The Ball and the Cross ovat minulle tarjonneet. Luen romaanejasi mielelläni jatkossakin – niiden osalta suomennosten tarjonta onkin ollut luvattoman huonoa. Uskon, että myös Nylén on tästä samaa mieltä. Ehkäpä hän vielä joskus päättää kääntää meidän suomalaisten iloksi myös kaunokirjallista tuotantoasi.

G. K. Chesterton: Oikea oppi (Orthodoxy, 1908, suom. 2012)
Lukuhaasterasti: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Oikea oppi @ Adlibris

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja-arvostelu | Kommentoi

Järven tarina (2016) arvostelu

Järven tarina (2016)

Järven tarina (2016)

Järven tarinaa (Suomi 2016) voisi kai luonnehtia pari vuotta sitten ilmestyneen Metsän tarina -elokuvan henkiseksi jatko-osaksi.  Molemmissa dokumenteissa kuvataan suomalaista luontoa tarinallistaen ja kytkien luonnonilmiöt suomalaiseen mytologiaan. Molempien dokumenttien suurin ansio on siinä, kuinka ne onnistuvat kertomaan suomalaisesta tarinaperinteestä kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Kalevala on kirjallisena teoksena nykylukijoille lähinnä pakkopullaa. Sen tarinat kuitenkin muuttuvat kiinnostaviksi ja eläviksi, kun ne upotetaan isolla kankaalla esitettävään luontodokumenttiin.

Järven tarinassa suomalaisten järvien pinnanalainen maisema kuvataan kuulaana ja eloisana. Arvelen, että kuvauspaikkojen etsiminen on ollut pitkä prosessi: voisi luulla, että monet dokumentin vedenalaisista kohtauksista olisi kuvattu trooppisessa ympäristössä; ainoastaan kalalajit ovat tuttuja suomalaisia. Vautsi-vaikutelma perustuu toki osittain värimäärittelyyn. Ajoittain veden turkoosi hehku vaikuttaa jopa liiankin keinotekoiselta.

Järven tarina 2016

Järven tarinan vedenalaiset maisemat ovat kauniita ja kirkkaita.

Kamera ei kuitenkaan pysy jatkuvasti sukelluksissa: dokumentissa seurataan myös veden pinnan ja rantojen elämää. Kerronta keskittyy yleisten ja tuttujen lajien kuvaukseen – on saukkoa, majavaa, joutsenta ja kuikkaa. Ja sitten on tietenkin saimaannorppa, jonka ihanaa uikutusta ja nöpönöpöhupsispuppelituutuusöpöä naamaa ei ilmeisesti voi suomalaisista järvistä kertovassa dokumentissa mitenkään ohittaa.

Myönnetään. Tunnen hienoista antipatiaa niitä tahoja kohtaan, jotka nostavat kerta toisensa jälkeen saimaannorpan suomalaisen luonnonsuojelun keskeiseksi symboliksi. Sama juttu pätee vaikkapa pandoihin: uhanalaista eläintä halutaan suojella, jos se vain on söpö. Älkää ymmärtäkö väärin – olen sitä mieltä, että verkkokalastus tulisi kieltää niissä Saimaan osissa, joissa se aiheuttaa saimaannorpalle vaaraa. Söpöys ei kuitenkaan saa olla lajin arvon mitta. Norpalle riittää puolustajia, mutta kuka ottaisi asiakseen vähemmän söpöjen lajien, kuten ankeriaan, palolatikan tai verijuotikkaan suojelun?

Järven tarinan norpasta kertova katkelma on oikeastaan koko dokumentin heikoin pätkä. Norppa kuvataan äärimmäisen tylsänä eläimenä. Se ei tee dokumentissa mitään muuta kuin änisee, sukeltaa jäältä veteen tai nousee vedestä jäälle. Tätä touhua jatketaan viisi minuuttia. Spläsh, öninönnön ja lupsis. Saimaannorpalla on vain yksi vihollinen, ja se on verkolla kalastava ihminen. Ehkäpä dokumenttiin olisikin kannattanut ottaa yksi Saimaalla ammattiaan harjoittava kalastaja, niin norppapätkäänkin olisi saatu hieman vaaran tuntua ja actionia.

Järven tarina 2016

Rapu vartioi Tuonelan porttia.

Siinä missä norppakatkelma lipsui mielestäni liikaa hattaraisen ylisöpistelyn puolelle, pidin todella paljon sitä edeltävästä Tuonela-katkelmasta, jonka pääosassa nähdään joukko järven pohjaan jäänyttä hauenraatoa mussuttavia rapuja. Ravut näyttäytyvät lähes myyttisinä, demonisina olentoina, jotka vartioivat järven pohjassa piilevää Tuonelan porttia. Kohtaus on erittäin onnistunut paitsi visuaalisesti, myös äänisuunnittelun kannalta.

Vuonna 2016 julkaistiin toinenkin suomalaisesta luonnosta ja tarustosta kertova dokumenttielokuva, nimittäin pienellä joukkorahoitusbudjetilla toteutettu Ukonvaaja. Heti alkuun huomautan, että Ukonvaaja ja Järven tarina eivät käsittele aivan samoja aiheita. Ukonvaaja on dokumentti suomenuskosta ja suomalaisuudesta. Järven tarina taas kertoo suomalaisesta järviluonnosta ja siitä, kuinka järvet ja sen eläimet näkyvät suomalaisessa mytologiassa ja tarustossa. Ukonvaaja keskittyy siis suomenuskoon ja käsittelee luonnonilmiöitä vain siinä määrin kuin ne ovat suomenuskon ja suomalaisuuden kannalta relevantteja. Järven tarinassa asetelma on päinvastainen: painopiste on luonnonilmiöissä, ja kansantarustoa esitellään vain siinä määrin kuin se tukee luonnon kuvausta.

Järven tarina 2016

Maailma on syntynyt munasta, aivan kuten sammakotkin.

On tavallaan epäreilua verrata näitä dokumentteja keskenään, sillä niiden tavoitteet ja tuotantobudjetit eroavat toisistaan niin paljon. Vertaan silti. Järven tarina onnistuu mielestäni kertomaan suomalaisesta kansanperinteestä elävämmin ja kiinnostavammin kuin Ukonvaaja. Se tekee aihepiiristä helposti lähestyttävän ja sympaattisen. Ukonvaajassa kumeana mörisevä A. W. Yrjänä on puolestaan pikemminkin omiaan luomaan aihepiirin ympärille vaikeaa ja ”mystistä” auraa.

Koen Ukonvaajan vaivihkaa väittävän, että vanhan tarinaperinteen elävöittäminen on hankalaa ja vaikeeta: se edellyttää pukeutumista 1700-luvun vaatteisiin ja tuntikausien kököttelyä karhunkyttäyskopissa Kainuun takametsissä. Vain ne, jotka jaksavat nähdä tämän vaivan, voivat todella saavuttaa kosketuksen esi-isiemme tarinoihin ja traditioihin. Järven tarina välittää täysin päinvastaista viestiä: vanhan taruston elävöittäminen ja välittäminen tuleville sukupolville ei ole vaikeaa. Senkus palkataan Antti Tuuri rakentamaan tarustosta kiva käsikirjoitus ja pyydetään Samuli Edelmania lukemaan se nauhalle. Lopputuloksena on dokumentti, joka yltää vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon ja nousee Suomen katsotuimmaksi dokumentiksi kautta aikojen.

Järven tarina 2016

Kuikkia on pidetty jumalten sanansaattajina, kertoo Järven tarina. Oman mökkirannan kukkien sekoilua katsellessa tätä on vähän vaikea uskoa.

Metsän tarinan näki elokuvateatterissa noin 87 000 katsojaa. Järven tarinalle teatterikatsojia kertyi kaikkiaan 187 000. Se on valtava luku, enemmän kuin kaksi kertaa Metsän tarinan katsojamäärä. Selvää on, että Järven tarina ei olisi menestynyt teatterikierroksella näin hyvin, ellei Metsän tarina olisi raivannut sille tietä. Toisaalta Järven tarinan tuotantokin oli kallis: IMDb:ssä Metsän tarinan tuotantobudjetiksi arvioidaan 185 000 euroa, Järven tarinan budjetiksi taas 814 000 euroa. Se, että Järven tarinan tuotannossa riihikuivaa on ollut enemmän käytettävissä, näkyy erityisesti kuvanlaadussa.

Mutta mitä seuraavaksi? Voivatko Metsän tarinan ja Järven tarinan luojat jatkaa hyvin alkanutta suomalaisesta luonnosta ja mytologiasta kertovien dokumenttien sarjaa? Toivottavasti. Konsepti on toimiva, katsojat tykkäävät ja samalla lasten yleissivistys oman kansan tarinaperinteestä karttuu.

*****

Järven tarina DVD @ Discshop
Järven tarina Blu-ray @ Discshop

Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi