Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti

Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Looking For Europe – The History of Neofolk (2006/2013) arvostelu

Looking for Europe – The History of Neofolk (2006/2013)

Neofolkin historiasta kertova Looking for Europe – The History of Neofolk ilmestyi alun perin vuonna 2006 saksaksi. Tuolloin tämä Andreas Dieselin ja Dieter Gertenin kirjoittama teos jäi kielimuurin vuoksi lukematta, ja sen sijaan paneuduin ainoastaan kirjan sisarjulkaisuun eli neljän CD-levyn Looking for Europe -kokoelmaan. Kyseinen levyboksi on kenelle tahansa erinomainen ensikosketus neofolkin maailmaan joko sellaisenaan tai Looking for Europe -historiikin ohessa. – Upotan tämän teksitin sekaan muutamia suosikkejani kyseisen levyn kappaleista.

Jaa mikä ihmeen neofolk? Kyseessä on 1980-luvun alkuvuosina syntynyt musiikkigenre, jonka musiikilliset juuret ovat ennen kaikkea 1970-luvun varhais-industrialissa, singer-songwriter-folkissa ja experimentalissa. Neofolkin rajat ovat tulkinnanvaraiset. Sen määritelmä ei tyhjene esteettisin tekijöihin, vaan kyse on myös teemoista, kuvastosta ja myös muusikoiden ja yhtyeiden välisistä kytköksistä. Australialaisen Ostaran puuhamies Richard Leviathan luonnehtii neofolkia näin:

The themes of folk music are rooted in the past, whereas Neofolk is rather a cultivation of a break between the past and the present and as such is very modern. — — It is the ”Neo” that makes the difference in Neofolk, but if one contemplates the spirit of OSTARA and other artists, then it is the orientation and the soul of their projects that lend them their ”folk-ish” character, even thought their style and sound might be situated between Folk, Industrial, Ambient, Gothic and other contemporary forms.

Selvää siis on, että folk-vaikutteet ovat keskeinen osa neofolkin esteettistä profiilia. Ajattelen asiaa itse siten, että jos bändin koko uran tuotannossa ei ole havaittavissa lainkaan tai juuri lainkaan folkille leimallisia piirteitä, on kyse jostakin muusta kuin neofolkista – esimerkiksi industrialista, military popista tai experimentalista. Tässä mielessä oma määritelmäni neofolkista on ehkäpä hieman erilainen kuin Looking for Europen kirjoittajien; he näyttävät laskevan neofolkiksi myös sellaisia yhtyeitä, joiden itse katson edustavan pikemminkin industrialia (mm. Der Blutharsch ja The Moon lay hidden benath a Cloud, joka tosin pakenee genremääritelmiä minkä jaloistaan pääsee), neoklassista (Les Joyaux de la Princesse) tai dark wavea (Kirlian Camera). Siitä, edustaako jokin bändi neofolkia vai ei, voisi väitellä pitkäänkin; karsin tähän aiheeseen liittyvän kritiikin minimiin ja palaan tähän tuonnempana vain lyhyesti tämän tekstin loppupuolella.

Looking for Europe on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan lyhyesti ja tiiviisti neofolkin juurista ja esihistoriasta. Toisessa osassa, joka on teoksen osista laajin, keskitytään yksittäisiin bändeihin ja niiden tuotantoon, teemoihin ja historiaan. Kolmas osa käsittelee neofolkiin liittyviä ideologisia ja temaattisia painotuksia. Jaottelu on onnistunut ja tuo genren ominaispiirteet hyvin esiin.

Haastattelut saavat Looking For Europessa vahvan painoarvon, mikä tekee teoksesta jossain määrin ”zinemäisen” kokonaisuuden. Haastattelut esitetään yleensä yksinkertaisessa kysymys-vastaus-muodossa. Epäileväinen mieli pohtii, johtuuko tämä tekijöiden laiskuudesta vai vilpittömästä halusta esittää haastateltavien sanomiset mahdollisimman autenttisessa muodossa. Ajoittain haastattelujen esillepano olisi eittämättä kaivannut vahvempaa editointia, karsintaa ja toimituksellista otetta.

Toisaalta teoksesta löytyy myös suoria lainauksia, jotka eivät peukaloimalla olisi parantuneet. Tästä erinomainen esimerkki on Eis & Licht -levy-yhtiötä edustavan Stephan Pockrandtin luonnehdinta siitä, mikä sai hänet kiinnostumaan neofolkista (lihavointi allekirjoittaneen):

Back then [in the 90ties], what attracted me to these bands (I mean Death in June, Sol Invictus, Blood Axis etc.) was their dark and mystic aura, their uncompromising ’darkness’, their stern lyrics and their works which betrayed a seious interest in the occult and magic realms. They reinforced my existing obsessions almost totally and for me were the serious faction of the Gothic scene, which had already started to place more importance in the superficial (lifestyle) than in authentic being (living real alternatives).

Luulen, että suurin osa genren ystävistä jakaa tämän viehtymyksen neofolkin ”tinkimättömään pimeyteen” ja vakavuuteen. Samalla sitaatissa tulee hyvin esille se, kuinka vahvasti neofolk on kasvanut elänyt ikään kuin goottikulttuurin kyljessä – samanlaisena, mutta silti niin ehdottoman erilaisena.

Suomalaisesta näkökulmasta asia avautuu hieman toisella tavalla. Suomessa neofolk on elänyt vahvasti goottikulttuurin ja äärimetallin (black metalin) välimaastossa. Kun Suomessa järjestetään neofolk-keikka, ovat järjestäjinä yleensä ihmiset, jotka ovat sekaantuneet joko black metal -undergroundiin tai goottialakulttuuriin. Näkökulmani saattaa olla puolueellinen, mutta arvelisin, että Suomessa äärimetalliporukka on kuluvan vuosituhannen aikana ollut goottisakkia aktiivisempi neofolk-keikkojen järjestäjänä. En tiedä, onko tämä vain suomalaisen neofolk-skenen erityispiirre – ehkäpä muualla neofolkin ja black metalin välinen suhde ei ole näin vahva?

Neofolkia ja black metalia yhdistää lisäksi eräs seikka, jonka teoksen kirjoittajat ohittavat mielestäni liiankin nopeasti: ”a serious interest in the occult and magic realms” (kuten Pockrandt asiaa luonnehtii). En ole tainnut koskaan törmätä goottiin, jonka maailmankatsomus ihan oikeasti pohjautuisi salatieteisiin ja esoteriaan. Sen sijaan tunnen valtavan määrän black metalin parissa puuhailevia henkilöitä, joiden maailmankatsomus on rakennettu (enemmän tai vähemmän uskottavalla tavalla) okkulttiselle pohjalle. Näkökulmani saattaa olla vääristynyt; olen viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut tekemisissä enemmän black metal -maailman kuin goottien parissa. Väitän silti, että havaintooni kätkeytyy totuuden siemen.

Goottikulttuuri imee kyllä huimalla voimalla esteettisiä vaikutteita okkultismista ja magiasta, mutta siihen se sitten jääkin. Kasarigootti kananluutöyhdössään kai sentään tiesi, mitä hänen kaulassaan killuva ankh-risti merkitsi – vaan kysypä tämän päivän uusgootilta, millaisia merkityksiä kätkeytyy Killstarilta ostetun kissapaidan Lucifer-sigiliin tai Actual Painilta tilattujen, ökyhintaisten Lorraine-leggingsien kuvioon. Lausun tämän huomion kaikella rakkaudella goottikulttuuria kohtaan: voisinpa olla yhtä kaunis, yhtä huoleton ja yhtä ylpeä kuin te.

Ja takaisin asiaan: suhde okkultismiin ja mystiikkaan luo neofolkin ja black metalin välille vahvan siteen – niin vahvan, että sitä olisi mielestäni pitänyt käsitellä myös Looking for Europessa. Ehkä tämä side kuitenkin avautuu keskieurooppalaisesta näkövinkkelistä hieman toisenlaisena – tai sitten syy löytyy jostain aivan muualta. Mistä, mene ja tiedä.

Neofolk-historiikki ei olisi mitään ilman seikkaperäistä selontekoa neofolkin kiinnostuksesta kolmatta valtakuntaa ja sen symboliikkaa kohtaan. Looking for Europessa aihetta käsitellään pitkästi ja perinpohjaisesti – jopa siinä määrin, että koko teoksesta tulee eräänlainen neofolk-apologia. Kirjoittajat asennoituvat kysymykseen neofolkin ja RAC:n &cet. välisistä yhteyksistä hyvin ehdottomasti:

It should be emphasized that there are no thematic connections between neofolk and so called Rechtsrock (Rightist Rock), nationalist singer-songerwriters and NS Black metal, even though some influential fanzines have tried to contstruct such relationships, and even though some homeland-obsessed acoustic projects from the extreme right wing Black Metal scene sometimes call their music neofolk.

Itse en luonnehtisi neofolkin ja mainittujen poliittisesti sensitiivisten musiikkigenrejen suhdetta aivan näin yksioikoisesti. Neofolk-skeneä on jo vuosien ajan pakotettu jatkuvasti puolustuskannalle ja oikeuttamaan oma olemassaolonsa selityksin siitä, ”ettei me olla natseja”. Lopputuloksena Looking for Europen sivuilla asiaa käydään niin pitkästi läpi, että lopulta levy jää junnaamaan samaan raitaan, eikä juttu enää etene.

Ymmärrän hyvin, miksi Looking for Europen sivuilla asiaa käsitellään niin yksisilmäisesti. Perusajatus on ehdoton: Neofolk ei ole oikeistolainen genre, eikä oikeistolaisten tekemä musiikki ole neofolkia. Itse en näe asiaa lainkaan näin yksioikoisesti. On totta, että neofolk ei ole oikeistolainen genre. Sen sijaan se, että genrellä ei ole mitään tekemistä oikealle kallellaan olevien tendenssien kanssa, on mielestäni liioittelua. Oikeistolaista ajattelua tai sen puutetta saati vastustusta ei voida pitää kategorisesti neofolkille ominaisena piirteenä. Jokaisella genreen kytkeytyvällä on täysi vapaus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä.

Teokseen liitetyssä Capricious Democracy -esseessä tuodaan esiin kiinnostava ja osuva huomio demokratian luonteesta:

Democracy is uncomfortable. It is not a cozy club where we are all buddies.

Pidän neofolkin genreluonteesta niin paljon osittain juuri siksi, että sen piirissä tämä ajatus hyväksytään ehdottomammin kuin kenties missään muussa alakulttuurissa. Ainakin vanhaan hyvään aikaan neofolk-keikoilla heiluivat sulassa sovussa kaikki kuviteltavissa olevat ääripäät. Sittemmin vasemman laidan edustajat ovat käyneet keikoilla vähiin – ei siksi, että heitä olisi yritetty työntää ulos, vaan uskoakseni siksi, että neofolk nähdään vasemmistopiireissä yhä vahvemmin ehdottoman vaarallisena musiikkina, jonka kuuntelu ja supportointi ohjaa suoraan helvettiin.

Kaikkiaan Looking for Europen pohdinta neofolkin ”kyseenalaisen” kuvaston ja tematiikan suhteen on kiinnostavaa, mutta lipsuu paikoin jo liikaakin selittelyn puolelle. Homma on ok niin kauan kun kyse on skenen sisäisestä asioiden käsittelystä ja analysoinnista. Mutta heti, kun lipsahdetaan selittelemään ja hakemaan hyväksyntää sellaisilta toimijoilta, joilla ei ole mitään tekemistä neofolkin kanssa, ollaan eksytty polulta ja pahasti. Mitä neofolk on velkaa ympäröivälle maailmalle? Miksi sen pitäisi saada hyväksyntää tahoilta, jotka ovat sen oman elinvoiman ja kehityksen kannalta täysin yhdentekeviä? Ennakkoluulottomalle ja uteliaalle yksilölle, joka hyväksyy demokratian sisäsyntyisen epämukavuuden, neofolkiin tutustuminen käy kyllä vaivattomasti, joskin kenties hitaasti. Muunlaisille ihmisille ei neofolkia kannata eikä tarvitse avata tai selitellä.

Looking for Europen vahvuus on sen kattavuus. Bändeihin keskittyvässä luvussa paneudutaan lähes 70 neofolk-bändin tuotantoon ja historiaan. Osaa yhtyeistä käsitellään pidemmälti, osa kuitataan parin kappaleen esittelyllä. Vaikka olen kuunnellut neofolkia hyvin aktiivisesti yli 15 vuotta ja seurannut skenen tapahtumia suhteellisen hartaasti, löytyi Looking for Europesta myös minulle (lähes) uusia tuttavuuksia: Scivias, Agnivolok, ErnteA.C.T.U.S., Unto Ashes

Aivan kaikkia teoksen sisältöjä koskevia valintoja en kuitenkaan pidä onnistuneina. Erityisesti Allerseelen saa teoksessa kohtuuttoman paljon palstatilaa; bändiä käsitellään ensin kymmenisen sivua omassa luvussaan, ja sen lisäksi erittäin pitkällisesti teokseen liitetyssä, Aleš Pickarin kirjoittamassa Capricious Democracy -esseessä. Tämä on kummallinen valinta, sillä Allerseelen ei minkään kriteerin perusteella ole neofolkia, mikä myönnetään myös Looking for Europessa selvin sanoin:

[W]ith the exception of a few songs, the music of ALLERSEELEN can hardly be called (Neo-) Folk — — [.]

Tämä ei ole estänyt kuluttamasta Allerseelenin uran ja vaiheiden kuvaamiseen kymmeniä pitkiä sivuja. Allerseelenissä kyllä kenties kiteytyy neofolkille ominainen väärinymmärretyn ja suotta sorsitun rooli. Hyviä esimerkkejä tahallisista ja tahattomista väärinkäsityksistä ja niitä seuranneista boikoteista ja keikkojen perumisista olisi kuitenkin löytynyt parahultaisesti myös skenen sisältä, joten miksi ihmeessä kuluttaa sivuja Allerseelenin kaltaiseen industrialbändiin?

Teoksen sivuilta löytyy myös muutama muu ongelmallinen bändimaininta. Laibach on päässyt teoksen soundtrack-levylle ja jopa englanninkielisen käännöksen takakanteen, vaikkei Laibachilla ole musiikillisesti mitään tekemistä neofolkin kanssa. Myös Coilin ja Boyd Ricen käsittely omissa luvuissaan ovat tässä kontekstissa hieman kyseenalaisia, mutta ymmärrettäviä ja tavallaan myös hyväksyttäviä ratkaisuja.

Myös Current 93:een ja Death in Juneen liittyy erikoinen painotusvalinta. En varmaankaan osu kauhean kauas totuudesta, jos sanon, että Death in Junen vaikutus neofolkin soundiin, ideaaleihin ja traditioon on suurempi kuin minkään toisen yhtyeen. Tuskin olen pahasti väärässä myöskään silloin, jos väitän, että Death in June oli maailman ensimmäinen neofolk-bändi. Rakastan Current 93:n musiikkia, ja olenkin viime vuosina kuunnellut enemmän sitä kuin Death in Junea. Silti en voi mitenkään ymmärtää, miksi Looking for Europen bändejä käsittelevä osio aloitetaan Current 93:sta. Vasta sen jälkeen seuraa Death in Junea koskeva luku.

Ajattelen Current 93:a eräänlaisena neofolkin laitailmiönä; sen valoisa, värikäs ja leikkisä musiikillinen tyyli eroaa huomattavasti neofolkin keskimäärin sangen synkästä ilmeestä. Sen sijaan Death in June on ”as neofolk as neofolk gets”; erityisesti bändin 90-luvun alun levyt muodostavat omassa ymmärryksessäni eräänlaisen peruskiven ja universaalin mittatikun neofolkin estetiikalle ja soundimaailmalle.

Teoksen sisällysluetteloa tarkastellessaan tulee väkisinkin pohtineeksi, kuinka neofolk kaikessa eurooppalaisuudessaan onkin painottunut niin vahvasti Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Riimuilla ja skandinaavisella mytologialla on keskeinen rooli neofolkin kuvastossa – ja silti nimenomaan Skandinaviassa ja muualla Pohjois-Euroopassa tehdään suorastaan hämmentävän vähän (hyvää) neofolkia. Tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, ruotsalainen Ordo Rosarius Equilibrio, suomalainen Tenhi – siinäpä ne mainitsemisen arvoiset pohjoismaiset neofolk-bändit pitkälti ovat. (Em. yhtyeiden lisäksi Looking for Europessa käsitellään lisäksi norjalaista Ulveria – miksi, sitä en aivan ymmärrä, sillä Ulverilla ei ole juuri mitään tekemistä neofolkin kanssa.) Näiden lisäksi nostan esille heleää mutta tummasävyistä, suomenkielistä neofolkia tekevän Pyhä Kuolema -yhtyeen, joka on perustettu vasta teoksen saksankielisen version julkaisun jälkeen (v. 2009) ja joka siten on luonnollisesti jäänyt teoksesta pois. Jos Looking for Europe kirjoitettaisiin uudelleen nyt, kerrottaisiin sen sivuilla toivottavasti omassa luvussaan myös Pyhästä Kuolemasta. (Käykää nyt hitossa kuuntelemassa: Saturnuksen minä saavutan hetkessä, raatelen itseni kylmyydellä.)

Lienee on reilua kirjoittaa sananen myös CD-kokoelmasta. Levy pitää sisällään näytebiisit merkittävimmiltä neofolk-bändeiltä – tosin Current 93 puuttuu biisilistasta, kummallista kyllä. Lisäksi mukaan on ahdettu runsaasti kiinnostavia maistiaisia vähemmän tunnetuilta nimiltä. Kun vuonna 2006 tutustuin levykokoelmaan ensimmäistä kertaa, bongasin sen myötä monia kiinnostavia yhtyeitä; olen tutustunut ja ihastunut tämän kokoelman ansiosta muun muassa In Gowan Ringiin ja Ordo Equitum Solisiin.

Kun nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin kuuntelin jälleen kokoelmalevyä tiiviisti, esiin nousivat ennen kaikkea Scott Walkerin Angels of Ashes, T.A.C.:in eli Tomografia Assiale Computerizzatan The End of Day (joka tosin on kai oikeasti Kirlian Cameran kappale… tai jotain?), Arginen In Silenzio ja – hieman yllättäen – Siebenin Love’s Promise. Myös Sorrow’n Nomadic Man on ihana. Sorrow on valitettavasti jäänyt minulle eräänlaiseksi sokeaksi pisteeksi; vaikka bändin konsepti on ollut minulle jo vuosia tuttu, on bändin levyjä harmillisen vaikea saada käsiinsä. Sama pätee Sorrow’n keskushahmon eli neofolkin grand old lady Rose McDowallin ja Boyd Ricen yhteiseen Spell-yhtyeeseen, jolta ei valitettavasti ole napattu levylle näytekappaletta.

(En malta olla kertomatta tässä yhteydessä pientä anekdoottia. Osalistuin pari vuotta sitten erään Suomen ”oudon musan skenessä” vaikuttavan pariskunnan tupaantulijaisiin. Kyseisissä juhlissa eräs minulle ennestään tuntematon henkilö hihkaisi minut nähdessään: ”Hei, susta tulee ihan mieleen Rose McDowall!” Minulle on tuskin koskaan lausuttu kauniimpaa kohteliaisuutta. Valitettavasti yhtäläisyydet ihanan Rosen ja minun välillä taitavat tosiasiassa rajoittua hiusten väriin ja huulipunamieltymyksiin. Silti tämä jäi lähtemättömästi mieleeni.)

Looking for Europe on aikaa ja vaivaa säästämättä toteutettu teos, jota voin suositella lämpimästi erityisesti kaikille, joilla on omakohtainen suhde neofolkiin. Kirjalla on prujuineen mittaa yli 500 sivua, joten teoksen summittaiseenkin läpilukuun tarvitaan melkoisesti motivaatiota. Teos ei pahemmin rasita kenenkään kukkaroa: pehmeäkantinen englanninkielinen versio irtoaa britti-Amazonista tällä hetkellä alle 9 eurolla (+ toimituskulut).

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja-arvostelu, Musiikki | 2 kommenttia

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista..

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillän, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut kova paikka – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voidaan hyvällä syyllä spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut edes aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa ratkottavinaan – muiden ongelmien pohtimiselle ei juuri jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi joka ikinen päivä ja rankasti – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi luullakseni pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää ohjaava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta – ja joiden rikokset jäivätkin tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan sen syvällisemmin Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin kynänjälki on kyllä huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on nähdäkseni vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Eihän se oikeasti näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve.

Tämä ei nähdäkseni tee lainkaan oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Kategoria(t): Kirja-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi