Destroyer (2019) arvostelu – Elämän puukottama Kidman

destroyer arvostelu
Destroyer (2018)

Destroyer (2018) on elokuva naisesta, jota esittää Nicole Kidman. Kidman on roolissaan saatanan hyvä. Jos et tykkää Kidmanista, et välttämättä pidä Destroyerista – mahdollisuus sille kannattaa silti antaa. Kidman ei nimittäin ole koskaan vetänyt niin hyvin kuin tässä elokuvassa. Destroyer tekee hänestä sen, mitä Monster teki Charlize Theronista: ruman, ryppyisen – ja upean.

Erin Bell (Kidman) on viskissä marinoituva poliisietsivä, joka saapuu paahteisena aamupäivänä tutkimaan voimalinjojen alle ammuttua, kylmenevää ruumista. Ruumiin niskassa loistaa outo tatuointi, joka kuvaa kolmea ympyrää. Vierestä löytyy musteen tahrima seteli. Bell vihjailee ympärillä hääriville etsiville tietävänsä, kuka miehen on surmannut, ja jättää nämä sitten ihmettelemään yksin rikospaikkaa.

Väkivalta on etsivä Bellille vain yksi ongelmanratkaisukeino muiden joukossa.

Bell on kulunut, kova ja vihainen. Hän on pelkkää hiiltynyttä kuorta, parkkiintunutta nahkaa, haurauttaan katkeilevia kuituja. Pinnan alla sykkii kauna. Tämän hahmon taustalla on pakko olla jokin suuri trauma ja elämää suurempi tarina. Ja niin onkin, tavallaan.

Takaumista saamme tietää, että Bell on nuorena etsivänä lähetetty peitetehtäviin pankkiryöstöä suunnittelevaan rikollisjengiin. Hänen sisimmässään syntyy ajatus petoksesta. Hetken ajan hänen elämänsä täyttyy mullistuksista, iskuista ja oudoista käänteistä.

Bell pärjää ammattirikollisten kanssa, mutta oman tyttärensä edessä hän on voimaton.

Destroyerin kantava teema on Erin Bellin sykkivä, kipunoiva viha. Hän on uhrannut ja menettänyt niin paljon, että hän on menettänyt kykynsä hoivata ja rakastaa. I’m mad, I’m still fucking mad, it’s burned a circuit in my brain, hän kuvaa mielentilaansa tyttärelleen.

Elämä on työntänyt teränsä Belliin, eikä hän ole toipunut koskaan. Viha on tehnyt hänestä epänaisellisen, suorastaan miehekkään: hän ei kykene huolehtimaan tyttärestään Shelbystä niin kuin teini-ikäisestä pitäisi huolehtia. Hän on sentään hankkinut Shelbylle kaitsijan. En ole aivan varma, onko tämä kaitsija – nimeltään Ethan (Scoot McNairy) – Bellin heila, eksä vai sukulainen; joka tapauksessa hän huolehtii Shelbystä kuin omasta tyttärestään.

Hetken ajan Bellin elämä on täynnä iskuja ja outoja käänteitä.

Bell on elokuvien lukemattomien vigilante-hahmojen keskellä piristävä poikkeus – nainen, joka suorittaa kostonsa suorastaan tieteellisellä täsmällisyydellä. Toisin kuin lukemattomat mieskostajat, Bell on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä hän jättää jälkeensä. Hänen tärkein tavoitteensa on estää ylisukupolvisen trauman synty – asia, joka miehiä harvoin kiinnostaa.

Bell tiedostaa olevansa paska äiti – niin paska, että on hänen tyttärelleen parempi, jos hän poistuu kuvioista. Voima, joka ajaa häntä eteenpäin, on juuri se, että hän tahtoo tarjota tyttärelleen jotain enemmän, jotain parempaa. I’ve spent my whole life scrapping, jealous, hungry, scared. I want to find something decent, something good. You can be better than me, hän kertoo Shelbylle. Kuinka hyvin Bell tässä tavoitteessa onnistuu, sitä emme saa tietää. Kaikki Bellin uhraukset saattavat lopulta osoittautua turhiksi.

Sivumennen sanoen: on aika metkaa nähdä 35-vuotias Sebastian Stan 51-vuotiaan Kidmanin vastanäyttelijänä.

Kidman tuskin vetäytyy eläkettä viettämään vielä vähään aikaan. Kuvassa mukana vastanäyttelijä Sebastian Stan, joka voisi ikänsä puolesta olla Kidmanin oma lapsi.

Destroyerin suurin ongelma on sen rytmi. Tarina olisi toiminut paremmin televisiosarjana. Alle kahdessa tunnissa tapahtumat rytisevät edessämme liian intensiivisinä, emmekä saa mahdollisuutta ymmärtää Bellin mielenliikkeitä. Käsikirjoittajat ovat tehneet tarinan käänteissä muutamia alkeellisia virheitä, jotka nakertavat elokuvan uskottavuutta omassa lajityypissään. Osa käänteistä tuntuu heppoisilta ja sattumanvaraisilta.

Siitä huolimatta Destroyer on kiinnostavin toimintaelokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan.

*****

Mainokset