Prinssi ja revyytyttö (1957) arvostelu ja ajatuksia elokuvien katselusta

Prinssi ja revyytyttö (1957)

Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1957) on romanttinen komedia, jossa tavallinen tanssijatar Elsie (Marilyn Monroe) sotkeutuu huomaamattaan Euroopan poliittisen tilanteen koukeroihin. Elokuvan nimessä mainittu prinssi ei tarkalleen ottaen ole prinssi, vaan Hänen Korkeutensa Karpatian sijaishallitsija Charles (Laurence Olivier). Vaikka Charlesilla on kaikki mitä ihminen voi maan päällä itselleen toivoa, on hän korkeassa asemassaan toivottoman yksinäinen.

Ennen kuin pohdin tarkemmin Prinssiä ja revyytyttöä, pari sanaa elokuvien katselusta. Yle Teema esitti kyseisen elokuvan jokin aika sitten Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Kyseinen ohjelmapaikka oli lukioikäisen Heinin suosikki: tutkin klassikkosarjassa esitettävät elokuvat aina tarkasti ja harkitsin tarkasti, mitkä kaikki minun kannattaisi katsoa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että oma varhainen elokuvasivistykseni lepää pitkälti juuri Kino Klassikon varassa.

Sittemmin suhteeni Kino Klassikkoon ja ylipäätään televisiossa esitettäviin elokuviin – tai oikeastaan ihan kaikkiin elokuviin – on muuttunut. Tarjontaa on niin valtavan paljon, etten jaksa innostua oikeastaan mistään. Etenkin vanhat, klassikkostatuksen saavuttaneet elokuvat eivät ole enää vuosiin jaksaneet kiinnostaa tai innostaa. Tämä näkyy selvästi myös Taikalyhdyn sisällössä: sinä aikana, kun olen kirjoittanut blogia, olen katsonut vain pari mykkäelokuvaa ja kourallisen mustavalkoelokuvia. Jopa lempiohjaajieni tekemien klassikoiden katselu tuntuu jotenkin raskaalta. Lisäksi elokuvien katselusta on hävinnyt spontaanius. En edes muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa yksinkertaisesti avaamalla television: ”ai täältä tulee tämmönen, katsotaas”. Katson käytännössä kaikki elokuvat tallenteilta, en koskaan suorana.

Olen laiskistunut. Elokuvien katselusta on hävinnyt tietty ilo ja innostus, jota nuorempana tunsin elokuvia kohtaan – ja josta saan nykyään vain harvoin kiinni. Siksi Prinssi ja revyytyttö olikin poikkeuksellinen katselukokemus: katsoin sen tapojeni vastaisesti suorana, sunnuntai-iltana klo 18-20. Elokuvan jälkeen minulla oli hyvä ja iloinen olo. Mietin, että Kesäleski on sentään niin pätevä elokuva, että minun pitäisi katsoa se joka vuosi heinäkuun helteiden saapuessa. Mietin myös, milloin paneutuisin Jayne Mansfield -elokuviin; niiden läpikäymisessä on nyt ollut parin vuoden mittainen tauko.

prinssi ja revyytyttö marilyn laurence olivier

Revyytyttö Elsie tuo eloa sijaishallitsijan yksinäisiin iltoihin.

Kuten Taikalyhtyä pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut hyvän nipullisen Marilynin elämästä kertovia kirjoja. Siksi myös Prinssi ja revyytyttö -elokuvan tuotantohistoria on minulle hyvin tuttu. Olen toki nähnyt myös My Week with Marilyn -elokuvan, joka kertoo juuri tämän elokuvan tuotannon taustatapahtumista. Tiedän, kuinka raskas Marilynin työskentelytapa näihin aikoihin oli ja kuinka huonosti hän tuli elokuvan ohjaajana, tuottajana ja miespääosan esittäjänä toimineen Laurence Olivierin kanssa. Siksi väkisinkin näen nämä asiat elokuvassa. Minusta näyttää, että Olivier ei missään vaiheessa pysty peittämään omaa inhoaan ja ärtymystään vastanäyttelijäänsä – onneksi se kuitenkin tavallaan kuuluu tarinaan.

Prinssi ja revyytyttö olikin viimeinen Marilynin pääroolielokuva, jota en ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt ns. kaiken, voin sanoa tämän: minun mielestäni Marilyn vain toistaa kultakautensa elokuvissa yhtä ja samaa roolia. Aina Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta Lemmenloukkuun asti Marilyn esittää huoletonta, söpöä ja aika ajoin hieman alkoholisoitunutta blondia, joka toilailee ja sitten livertelee aiheuttamansa ongelmat olemattomiin. Siis seitsemän vuotta yhtä ja samaa roolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite Marilynia tai hänen yhteistyökumppaneitaan kohtaan; olen oppinut katselemaan Marilynin vuosien 1953-60 elokuvia ikään kuin kausaliteetin hylkäävänä elokuvasarjana, joka kertoo yhdestä ja samasta naishahmosta.

Prinssi ja revyytyttö tuo Marilynin söpön blondin hahmoon erään ulottuvuuden, jota en muista havainneeni muissa Marilynin elokuvissa. Elokuvan kruunajaiskohtauksessa Elsie istuu katedraalissa ja seuraa hiljaisena juhlallisuuksia, kunnes hänen huomionsa kääntyy katedraalin ikkunamaalauksiin. Täysin dialogiton kohtaus kestää useita minuutteja ja keskittyy ainoastaan kuvaamaan Elsien hämmennystä, jonka katedraalin suureellinen ilmiasu ja ilmapiiri aiheuttavat. – Kohtauksella ei tunnu olevan mitään loogista merkitystä osana elokuvan tarinaa. Sen sijaan se tuo mieleen Marilynin kertomuksen hänen nuorena näkemästään unesta, jossa hänen alaston vartalonsa yhdistyy pyhyyden kokemukseen:

I dreamed that I was standing up in church without any clothes on, and all the people there were lying at my feet on the floor of the church, and I walked naked, with a sense of freedom, over their prostrate forms, being careful not to step on anyone.

Prinssi ja revyytyttö marilyn

Kruunajaiskohtaus saa Marilynista esiin uuden puolen.

Tämä on kovin paljonpuhuvaa Marilynin tähtikuvan suhteen. Marilynissä hyvinkin primitiivinen sex appeal tosiaankin yhdistyy suorastaan ylimaalliseen karismaan. Juuri se nähdäkseni selittää, miksi hän on kohonnut Hollywoodin tähtien joukosta omaan ikoniseen asemaansa.

Prinssi ja revyytyttö on perinteisesti laskettu Marilynin heikoimpien elokuvien joukkoon – ja ihan aiheesta. Marilyn on parhaimmillaan komediennena, eikä Prinssi ja revyytyttö yksinkertaisesti anna hänelle tarpeeksi tilaa loistaa tässä roolissa. Prinssi ja revyytyttö ei kuitenkaan ole huono elokuva. Se on hauskempaa ja kiinnostavampaa katsottavaa kuin monet aikansa romanttiset komediat. Tähän elokuvaan tuskin tulee palattua – toisin kuin Marilynin tasokkaampiin elokuviin, jotka suorastaan vaativat uusintakatseluja.

Prinssi ja revyytyttö on alusta loppuun viaton ja kiltti elokuva. Erityisesti elokuvan alkupuolella mieleen johtuu kaikenlaisia ikäviä ajatuksia siitä, miten tapahtumakulku voisi mennä, jos elokuvan maailma olisi sellainen kuin oma maailmamme on. Kun Elsie kumoaa sijaishallitsijan kannustamana suuhunsa kolme vodkapaukkua ja pari lasia shampanjaa ja sammuu sitten Karpatian suurlähetystön lattialle, voisi lopputulos olla kevyesti krapulaisen aamuherätyksen sijaan date rape tai jotain vielä pahempaa.

prinssi ja revyytyttö marilyn

Elsie ei sylje lasiin.

Mitäs seuraavaksi? Marilynin uran alkupään sivuroolisuorituksia on yhä näkemättä: Leimahdus yössä, Asfalttiviidakko, Sadriinimysteerio… – Mutten ole järin motivoitunut katselemaan näitä pelkästään Marilynin vuoksi. Marilynin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat taisi, paradoksaalista kyllä, olla ensimmäinen näkemäni Marilynin pääroolielokuva. Tuolloin ajattelin, että ”katsellaan nyt tämä, jotta tulee nähtyä yksi Marilyn-elokuvakin”; kiinnostuin Marilynista näyttelijänä vasta vuonna 2013. Sopeutumattomien katselusta on nyt kulunut lähes 10 vuotta, joten ehkäpä olisi aika katsoa se uudestaan.

Prinssi ja revyytyttö ansaitsisi oikeasti ehkäpä kolme tähteä. Annan kuitenkin yhden ylimääräisen, koska katselukokemus oli muutoin jotenkin niin poikkeuksellisen innostava ja mukava.

*****

Kategoria(t): Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Markku Myllykangas & Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

pharmageddon

Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä on provokatiivisin pitkään aikaan lukemani kirja. Teoksen tyyli ei sinänsä tule yllätyksenä: Pharmageddon on pamfletti, ja pamfletin lajityyppiin kuuluu kärkevä tyyli. Teos käsittelee medikalisaatiota eli sitä, kuinka sinänsä täysin normaalit asiat pyritään näkemään sairauksina ja vaivoina, jotka vaativat lääkintää ja hoitoja. Kun keksitään uusi vaiva ja siihen uusi lääke, alkaa raha vaihtaa omistajaa. Kyse on asiantuntijavallan väärinkäytöstä: lääketehtaat pyrkivät viestimään, että tietyt ihmiselämään kuuluvat, normaalit asiat ovat sairauksia, ja tarjoavat sitten sairauteen sopivaa lääkettä – kovaan hintaan, tietenkin.

Esimerkiksi vanhentuminen nähdään nykyään sairautena, jota täytyy hoitaa ja lääkitä. Myös erilaiset tunteet, kuten alakulo, suru ja yksinäisyys, pitäisi pikaisesti lääkitä pois. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että resursseja suunnataan oikeasti hyödyllistä, elämänlaatua parantavista hoidoista ja lääkkeistä täysin turhiin hoitoihin.

Pharmageddonin perusviesti on tärkeä, ja siksi pidän erinomaisena asiana, että tällainen teos on julkaistu. Kirjoittajat Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen ovat ahtaneet pamflettiin valtavan määrän kiinnostavia ja vakuuttavia esimerkkejä siitä, kuinka yhä suurempi määrä ihmisistä saadaan kahmittua osaksi erilaisia riskiryhmiä yksinkertaisesti viitearvoja muuttamalla.

Kirjoittajat suhtautuvat hyvin kriittisesti sekä länsimaisen koululääketieteen että vaihtoehtohoitojen harjoittamaan medikalisaatioon. Tämä on piristävä, uusi näkökulma; yleensä Suomessa on totuttu näkemään sodankäyntiä koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen välillä. (Suomen rajojen ulkopuolella rajanveto koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen ei ymmärtääkseni ole läheskään yhtä jyrkkä kuin täällä meillä, eikä tietääkseni missään muussa kielessä puhuta vaihtoehtohoidoista ”uskomuslääkintänä”. Sen sijaan käytössä on sellaisia käsitteitä kuin alternative medicine ja jopa complementary medicine, joiden sävy on hyvin erilainen kuin suomessa nykyään niin suositussa uskomuslääkintä-termissä. – Arvaatte varmaankin, että Myllykoski ja Tuomainen käyttävät teoksessaan nimenomaan uskomuslääkintä-sanaa.)

Terveyden ja hyvinvoinnin kivijalka on kirjoittajien mielestä siinä, että oikeita (koululääketieteen mukaisia) hoitoja ja lääkkeitä annetaan oikeille ihmisille sopivissa määrin. Sen sijaan luontaistuotteet ja vaihtoehtohoidot nähdään lähtökohtaisesti täysin negatiivisena ilmiönä ja rahastuksena, josta asiakkaan saama hyöty on pyöreä nolla.  Näin mustavalkoinen suhtautumistapa luontaistuotteisiin ja vaihtoehtohoitoihin kummastuttaa ainakin minua, mutta ilmeisesti tämä on varsin yleistä lääketieteen ammattilaisten keskuudessa.

Myös suhtautuminen siihen ajatukseen, että ihminen voi ravintovalinnoilla vaikuttaa terveydentilaansa, on nuivahko. Tätä aihetta teoksessa tosin käsitellään vain lyhyesti ja epäsuorasti. Yllättävää kyllä, teoksessa kyseenalaistetaan viime vuosikymmenet muodissa olleen vähärasvaisuusajattelun mielekkyys väitteillä, jotka ovat suhteellisen läheistä sukua vähähiilihydraattista ruokavaliota promotoivien tahojen argumenteille. En olisi odottanut törmääväni näin selvästi ”vaihtoehtoisiin” näkemyksiin teoksessa, joka pysyy muutoin kovin uskollisena koululääketieteen totuuksille.

Kuten monet teveyssalan ammattilaiset, myös Myllykangas ja Tuomainen ovat äärimmäisyyteen asti varmoja siitä, että heidän totuutensa on ainoa oikea ja että jotakuinkin kaikki käsillä olevat hoitomuodot ja lääkkeet voidaan jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka toimivat, ja niihin, jotka ovat täyttä humpuukia ja huijausta. Todellisuus ei kuitenkaan käsittääkseni ole näin mustavalkoinen. Karppauskeskustelu on erinomainen esimerkki siitä, miten valtavasti eri tutkimusten tulokset voivat vaihdella ja kuinka vaikeaa konsensuksen saavuttaminen on. Melkein mille tahansa väitteelle löytyy perustetta jostakin tutkimustuloksesta.

Myllykangas ja Tuomainen näkevät koululääketieteen vahvuuden olevan juuri itsensä korjaavuudessa: koska kaikki koululääketieteen totuudet voidaan kyseenalaistaa ja kyseenalaistetaan, saavutetaan sen keinoin kaikkein luotettavinta tietoa. Samalla he ovat kuitenkin itsepäisen varmoja niiden totuuksien, jotka tällä hetkellä ovat vallitsevia, pitävyydestä ja kestävyydestä. Toisin sanoen tieteen itsensä korjaavuus kelpaa kyllä argumentiksi silloin, kun perustellaan vallitsevia koululääketieteen käsityksiä. Nämä kuitenkin esitettään järkähtämättöminä totuuksina, joiden kyseenalaistamisessa ei ole mitään mieltä. Tämä on tietenkin ongelma, sillä tiede, jos se pysyy uskollisena omalle perusluonteelleen, ei ole koskaan ”valmis” eikä yhtäkään sen käsitystä voi  koskaan hakata lopullisesti kiveen.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi teoksen markkinointikritiikki kiinnosti minua paljon. Teoksessa suhtaudutaan lääkkeiden, luontaistuotteiden ja hoitojen markkinointiin äärimmäisen kriittisesti. Mukaan on otettu runsaasti lehtien sivuilla ilmestyneitä esimerkkimainoksia, joiden ongelmakohdat osoitetaan yksi kerrallaan. Mainosanalyysit ovat sinänsä kiinnostavia ja osuvia, joskin eräs asia jää mietityttämään: monissa mainoksissa puutteeksi mainitaan se, että kyseessä on ”pelkkä mielikuvamainos”. Mitä sitten? Eivätkö lääke- ja terveydenhoitoalan yritykset saisi harjoittaa mielikuvamainontaa? Miksi eivät? Tätä ei perustella lainkaan – sen sijaan ilmeisesti oletetaan, että lukija pitää lääkkeiden mielikuvamainontaa (tai jopa kaikkea mielikuvamainontaa) automaattisesti turhana tai jopa negatiivisena asiana. En ole täysin selvillä lääkemarkkinoinnin ongelmakentästä enkä väitä, ettei lääkkeiden mielikuvamainonta olisi ongelmaton ilmiö. Pharmageddonin kirjoittajat kompastuvat kuitenkin siihen, etteivät he perustele, miksi lääkkeiden mielikuvamainonta on ongelmallista.

Ylipäätään Pharmageddonin periaatteellisen kielteinen suhtautuminen markkinointiin hieman tökkii. Tämä on kuitenkin hyvin luonnollista; tarkastelen asiaa hyvin toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin kirjoittajat. Myllykangas ja Tuomainen tuntuvat suhtautuvan markkinointiin kusetuksena, jonka tarkoitus on imeä kuluttajien taskuista niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tämä on mielestäni melko alkeellinen näkemys asiasta. Itse näen markkinoinnin eräänlaisena asiakaspalvelun jatkeena: markkinoinnin tarkoitus on kertoa kuluttajille tuotteesta ja brändistä, ohjata kuluttajaa valitsemaan oikea tuote ja auttaa häntä saamaan tuotteesta irti suurin mahdollinen hyöty.

Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)
Lukuhaasterasti: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Mistä peräisin: lainattu lapsuudenkodista.

Pharmageddon @ Discshop

Kategoria(t): Kirja-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Täällä taas (2015) arvostelu

Täällä taas Er ist wieder da

Täällä taas (2015)

Täällä taas (Er ist wieder da 2015) on saksalainen komediaelokuva Adolf Hitleristä. Kyllä, luitte oikein: saksalainen komediaelokuva Hitleristä. Eikä se edes ole mikään pienen piirin marginaalitekele, vaan kohtuullisella budjetilla toteutettu elokuvateatterielokuva, joka menestyi varsin hyvin Saksassa.

Kukapa olisi uskonut, että Saksa on valmis tällaiseen?

Vuosi 2014, Berliini. Hitler (Oliver Masucci) herää paikalta, jossa vuosikymmeniä aiemmin sijaitsi Führerbunkerin sisäänkäynti, ja ryhtyy selvittämään, mitä maailmassa on oikein tapahtunut sitten hänen kuolemansa. Satunnaiset vastaantulijat eivät ota häntä tosissaan, vaan luulevat häntä tavalliseksi kaduntallaajaksi, joka on jostain syystä pukeutunut Hitleriksi. Erinäisten hassujen sattumusten myötä hän päätyy esiintymään komediaohjelmassa, jonka yleisö luulee häntä koomikoksi. Yllättäen Hitleristä tulee mediailmiö: vuoden sketsihahmo ja valtava hitti.

Paitsi ettei hän ole mikään hahmo, vaan oma itsensä, ehta Hitler. Kukaan hänen ympärillään ei vain tätä usko.

taalla_taas_katu

2010-luvun Saksa ei ole Hitlerin mieleen.

Suuri osa elokuvan huumorista nojaa siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että maailma on muuttunut valtavasti sitten vuoden 1945. Leikittelin itse nuorempana paljonkin ajatuksella, kuinka nykyajan ilmiöitä ja elämäntyyliä olisi mahdollista selittää esimerkiksi 1800-luvulla eläneille ihmisille. Internet, media ja globalisaatio ovat ilmiöitä, joita jopa meidän 2010-luvun eläjien on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Ei siis ole ihme, että nämä ilmiöt eivät avaudu aivan noin vain elokuvan Hitlerille.

Täällä taas koostuu käsikirjoitetuista kohtauksista ja tositeeveemäisistä tilanteista, joissa Hitler haahuilee pitkin saksalaiskaupunkien katuja ja kohtaa ihka aitoja kadunmiehiä ja -naisia. On todella yllättävää, kuinka kevyesti saksalaiset suhtautuvat sotilasmantteliin pukeutuneeseen viiksiniekkaan. Hitlerille vilkutellaan ja naureskellaan, ja hänen kanssaan tullaan ottamaan selfieitä. Huh?  Muualla maailmassa Hitleristä ja natseista on väännettyävitsiä vuosikymmeniä, mutta että syvästi traumatisoituneessa Saksassakin suhtautuminen on jo näin mutkatonta?

taalla_taas_google

TV-aseman sihteerikkö opettaa Hitlerille Googlen saloja.

Täällä taas ei ole kiinnostunut poliittisista kysymyksistä. Hitlerin maailmankuvaan ja ideologiaan puututaan niin vähän kuin mahdollista; niiden sijaan keskitytään siihen, millainen on Hitlerin hahmon välitön ja spontaani vastaanotto tavallisten saksalaisten keskuudessa. Elokuvassa ei suoranaisesti kommentoida sitä, kuinka paljon nykypäivällä ja kansallissosialistien valtakaudella on yhteistä, tai sitä, voisiko Hitlerin kaltainen hahmo nousta valtaan tänä päivänä. Ihan hyvä näin. Välillä vaikuttaa siltä, että kansallissosialismista ei saa sanoa mitään pohtimatta samalla, voisiko se tapahtua uudelleen. Aihe on toki kiinnostava ja tärkeä, mutta muitakin näkökulmia tarvitaan.

Täällä taas on hauska, mutta hieman suttuinen ja kömpelö elokuva. Erityisesti sen loppuratkaisu on melkoinen hutilyönti. Ehkäpä käsikirjoituksen viimeistelyyn ja kameratekniikkaan olisi voinut investoida hieman enemmän. Plussaa Oliver Masuccin jämäkästä ja uskottavasta roolisuorituksesta.

*****

Kategoria(t): Elokuva-arvostelu, Arvostelu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi