Blair Witch (2016) & The Curse of Blair Witch (1999)

blair-witch-2016

Blair Witch (2016)

The Blair Witch Project (Yhdysvallat 1999) on sukupolvikokemus. Näin elokuvan pian sen teatterikierroksen jälkeen VHS:ltä, kuten ajan henkeen kuului. Teatteriin en päässyt sitä katsomaan, sillä olin aivan liian nuori, vain 11-vuotias (ja vaikka ikä olisikin riittänyt, ei elokuvateattereita ollut mailla halmeilla; lähin teatteri oli noin 35 kilometrin päässä läänin pääkaupungissa. – Nyt tämä alkaa mennä nostalgiatripin puolelle, joten palataan asiaan.). Osittain juuri siksi, että olin aivan liian nuori täsmälleen otollisessa iässä katsomaan tulevaisuuden kauhuklassikoita, elokuva teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se aiheutti eräässä ikätoverissani lähes hysteeristä pelkoa: hän oli täysin vakuuttunut The Blair Witch Projectin ”aitoudesta”. Itse en uskonut aivan yhtä vakaasti elokuvan kuvaamien tapahtumien todenmukaisuuteen, mutta kyllä se minunkin mielestäni oli huisin pelottava.

Tästä syystä vastikään ensi-iltaan tullut Blair Witch (Yhdysvallat 2016) oli käytännössä pakollinen katsottava. Trailerin perusteella tuoreessa elokuvassa näytti olevan mukavasti The Blair Witch Projectin henkeä, ja ajattelin, että ehkä se toimisi jonkinlaisena alkuperäisen elokuvan korvikkeena. Jos en nähnyt alkuperäistä elokuvaa teatterissa, näkisin sentään tämän. Tavallaan jekku toimi, sillä Blair Witch on tyylillisesti erittäin uskollinen franchisen ensimmäiselle elokuvalle.

James (James Allen McCune) ei ole päässyt yli The Blair Witch Projectista tutun Heather-siskonsa katoamisesta. Vaikka The Blair Witch Projectin tapahumista on jo 17 vuotta, päättää James lähteä etsimään siskoaan Burkittsvillen synkkiin metsiin. Hän ottaa mukaansa ystävänsä Peterin (Brandon Scott) ja tämän tyttöystävän Ashleyn (Corbin Reid) sekä Lisan (Callie Hernandez), joka valmistelee dokumenttia Jamesin yrityksestä löytää kadonnut sisko. Joukko saa lisävahvistusta, kun burkittsvilleläiset Lane (Wes Robinson) ja Talia (Valorie Curry) liittyvät seuraan.

blair-witch-lisa

Lisa kuvaa dokumenttia.

Jos näitä pieniä muutoksia henkilökokoonpanossa ja lähtöasetelmassa ei oteta lukuun, on Blair Witch käytännössä franchisen ensimmäisen elokuvan suoraa toistoa. Kun yö tulee, metsässä rytisee ja paukkuu. GPS ei toimi, retkikunta eksyy, riitaantuu ja hajaantuu. Taskulamput heiluvat ja käsivarakamerat keikkuvat. Joku satuttaa jalkansa. On kylmää ja märkää. Juostaan ja huudetaan äänihuulet verille. Yeah. Ja tätähän me halusimme nähdä, eikö vain?

Kaikkien jatko-osien ja remakejen suurin ongelma on se, että pitäisi tarjota periaatteessa sitä samaa mitä ensimmäinen/alkuperäinen elokuva, mutta kuitenkin myös jotain uutta. Tasapainon löytäminen on hiton vaikeaa, ja siinä onnistutaan todella harvoin. Blair Witch jää valitettavasti liiaksi toistamaan ensimmäisen elokuvan tyylikeinoja. Se ei tuo kuvaan mitään uutta. – Okei, pari tuoretta elementtiä sentään on: joukkion käyttämä kameratekniikka on monipuolisempaa, ja yhden keskushahmon jalasta tulee outoa mömmöä. Lisäksi elokuva on graafisempi ja ”paljastavampi” kuin The Blair Witch Project. Eivätpä ole kummoisia saavutuksia.

blair-witch-lane-talia

Burkittsville-natiivit Lane ja Talia

Kuten olen aiemmin sanonut, olen melkoinen sucker found footage -elokuville. Siksi on selvää, että pidän myös Blair Witchiä hyvin pelottavana elokuvana (joskaan en niin pelottavana kuin The Blair Witch Projectia). Tiedostan hyvin, millä keinoin elokuva katsojiaan pelottelee, mutta tietoisuus ei vähennä lainkaan niiden tehoa.

Erityisen runsaasti elokuvassa käytetään tehokeinoa, jota voisi jo nimittää Blair Witch -efektiksi: pimeää metsää esittävään kuvaraitaan liitetään ääniraita, jolla kuuluu etäistä, mutta voimakasta rytinää. Syntyy se vaikutelma, että jossain pimeässä metsässä on jotakin suurta ja voimakasta – mutta missä? Takana, sivuilla? Äänen lähdettä on mahdoton paikantaa. Se ei ole missään, ja samalla se on kaikkialla. Kikka on tehokas, mutta Blair Witchissä sitä käytetään jo liiaksi asti.

Katsoin heti Blair Witchin perään The Curse of Blair Witch -pseudodokumentin, joka tuotettiin alun perin markkinointimateriaaliksi The Blair Witch Projectille. Kolmen vartin mittainen elokuva on huimaa katsottavaa; tämä, jos mikä, on innovatiivista elokuvamarkkinointia! Muutamassa kohtaa on menty aidan matalimmasta kohdasta (”dokumentin” kaikissa uutispätkissä pölisee on sama uutisankkuri, ja haastateltavien puheenvuorot on käsikirjoitettu turhan yleisluontoisiksi ja persoonattomiksi), mutta jos en tietäisi paremmin, varmaankin luulisin pätkää ihan aidoksi televisiodokumentiksi. Kyse ei ole mistään elokuvataiteen suursaavutuksesta, vaan viihdyttävästä pikkupätkästä, jonka kyydissä kelpaa matkustaa suloisen 90-luvun loppuun.

blair-witch-no-entry

Kirous iskee auringonlaskun jälkeen.

Kuinka moni muuten muistaa The Book of Shadows: Blair Witch 2 -elokuvan? Voi jumpe että se oli huono. Vai oliko? Nyt Blair Witchin nähtyäni huomaan, että mieleni tekee katsoa  se uudelleen. Jotakin The Book of Shadowsin tasosta ehkäpä kertoo se, ettei sen tapahtumiin viitata lainkaan Blair Witchissä – aivan kuin koko elokuvaa ei olisi koskaan edes tehty.

Alla on tähtiä Blair Witchille. En ole varma, onko tuo jopa vähän liikaa, mutta koska olen kiltti ja nössö ihminen, minusta tuntuu pahalta antaa millekään elokuvalle vähempää kuin kolme noppaa. (Kuten huomaatte, mulla on todella harkitut ja hyvät perusteet elokuvien tähtimäärille.) Jätän The Curse of Blair Witchin tähdittämättä, koska se ei oikeastaan ole elokuva, vaan elokuvan markkinointimateriaalia (ja sellaisena erittäin hyvin onnistunut). Se on muuten kokonaisuudessaan nähtävissä tuossa alemmassa upotuksessa.

Blair Witch pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.

*****

Kategoria(t): Elokuvat | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016) Tero Ikäheimonen

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina on teos, jolle on olemassa selvä kysyntä. BM-ympyröissä on odoteltu ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan, että joku ottaisi kirjoittaakseen haastatteluihin pohjautuvan historiikin kotimaisesta black metalista. Ja nyt se on tehty.

Pari vuotta kestäneen haastattelu-urakan ja selvitystyön tuloksena syntyi 500-sivuinen kirja, jossa kotimaisen black metalin kehityskulkua käsitellään kronologisesti. Lähestymistapa on hyvin bändikeskeinen: suurin osa teoksen alaluvuista keskittyy kertomaan tietyn bändin synnystä ja historiasta. Puheenvuoro annetaan tekijöille itselleen – ei levyarvostelijoille, keikkajärjestäjille, julkaisijoille, levittäjille, faneille tai ”asiantuntijoille”. Lähestymistapa tuo mieleen BM-skenessä keskeiset zine-lehdet, jossa tekijät pääsevät kertomaan musiikistaan ja ajatuksistaan ilman toimittajan tekemää, suuntaan tai toiseen asenteellista ”suodatusta” tai kommentaaria.

Teoksen kirjoittaja Tero Ikäheimonen tulkitsee ja summaa haastateltaviensa tekemän musiikin vaikutuksia ja merkitystä asiantuntevasti, mutta hillitysti. Hän ei kommentoi haasteltaviensa sanomisia tai tekemisiä, ainoastaan silloin tällöin korostaa tuon tai tämän julkaisun merkitystä. Silloinkaan hän ei tuo esille omia mielipiteitään, vaan pikemminkin ilmaisee, millainen on tietyn julkaisun tai yhtyeen yleisesti tunnustettu asema. Tekstistä näkee, että kirjoittaja on perehtynyt henkilökohtaisesti black metaliin pitkän kaavan kautta, mutta siihen se sitten jääkin; sen enempää Ikäheimosen henkilökohtaiset preferenssit eivät pintaan pääse. Pidän tätä erinomaisena asiana.

Teos lähestyy siis aihettaan yksittäisten bändien kautta – kulkusuunta on yksittäisestä kohti yleistä. Toisinkin asiaa olisi voitu tarkastella: painottaa suuria linjoja, aiheita, teemoja ja muita toistuvia elementtejä ja jättää niiden yksilölliset ilmentymät – bändit ja levyt – toissijaiseen asemaan. Tällainen lähestymistapa kuitenkin tuntuu edellyttävän sitä, että joku puhdistaa ensin pöydän kronologisesti etenevällä historiikilla. Ja sitä Pirunkehto nimenomaan on: historiikki. Se ei ole kommentaari, tulkinta, tutkielma tai esseekokoelma. Sen sijaan se on tiukka selonteko siitä, kuinka suomalainen black metal on syntynyt ja kasvanut.

Suomalaisia black metal -bändejä on aikojen saatossa ollut olemassa satoja. Ei ole helppoa poimia niiden joukosta sopivaa kourallista, joka loisi kattavan läpileikkauksen genren täkäläiseen historiaan. Teoksessa kerrotaan kokonaisen luvun verran seuraavista yhtyeistä: Beherit, Impaled Nazaerene, Barathrum, Archgoat, Azazel, Diaboli, Darkwoods My Betrothed, Horna, Vornat, Thy Serpent, Urn, Black Dawn, …And Oceans, Musta Surma, Algazanth, Azaghal, Warloghe, Behexen, Clandestine Blaze, Satanic Warmaster, Ride for Revenge, Goatmoon, IC Rex, Charnel Winds, Cosmic Church ja Saturnian Mist.

Pari bändiä lienee otettu kirjaan lähinnä ulkomusiikillisten ansioiden vuoksi; on vaikea uskoa, että esimerkiksi Diabolia tai Vornatia olisi kelpuutettu mukaan pelkästään musiikillisten saavutusten pohjalta. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita moitteena bändivalintoja kohtaan. Black metalissa ei ole koskaan ollut kyse pelkästään musiikista.

Jokaisella bändivalinnalla on takanaan vankat perusteet, joskin olisin itse valmis jättämään ainakin pari kirjaan valituista yhtyeistä rannalle. Jäin kaipaamaan kirjasta lähinnä yhtä bändiä: on sääli, että tamperelaiselle Baptismille ei ole kirjoitettu omaa lukuaan. Lisäksi en täysin ymmärrä, miksi Barathrumille on suotu ainoastaan zinemäinen ”pikkuluku” siinä missä monet paljon (minun mielestäni!) vähäpätöisemmät bändit ovat saaneet osakseen ”kokonaisen” luvun.

Barathrumin haastattelu on tavallaan yksi kirjan kiinnostavimmista – ei vähiten Demonos Sovan jännittävän persoonan vuoksi. Vaikka Sovan touhut näyttäytyvät tänä päivänä usein melkoiselta sekoilulta, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että kaiken sen hulluuden alla tuikkii keskimääräistä terävämpi älyn liekki. Sovan pehmeämpi ja rauhallisempi puoli tulee jännästi esiin hänen kertoessaan Teemu ”Somnium” Raimorannan kuolemasta:

2003 oli epätoivon vuosi. Teemu kuoli silloin äänestyspäivänä maaliskuussa. Järkytyin ihan vitusti. Olin muksun kanssa lähdössä äänestämään, kun Teemun exä soitti mulle, että Teemu on kuollut. Muksun kurahaalarit jäivät tyhjänä käteen.

Viimeinen virke on melkein runoutta.

Barathrum-luku ei suinkaan ollut ainoa, joka yllätti teoksessa positiivisesti. Muun muassa hämeenlinnalaista Behexeniä käsittelevä luku ja erityisesti sen ideologiaa ja aatetta käsittelevät osat ovat todella kiinnostavia. Hassua kyllä, Behexen-luku tuntuu käyvän tahatonta dialogia edellisen eli Warloghea käsittelevän luvun kanssa.

Warloghen Eorl Torth Tyrannusin näkemykset edustavat vanhakantaisen elitististä uskoa vahvojen (poikkeus?)yksilöiden ja ”heikkojen” vastakkainasetteluun. Behexenin Torogin näkemykset ovat paljon kypsempiä ja sallivampia: maailmaa ei nähdä mustavalkoisesti heikkoihin ja vahvoihin, positiivisiin ja negatiivisiin asioihin jakautuneena, vaan silmät ovat avautuneet myös harmaan sävyille. Katsotaanpa…

Torog:

Uskonnollisuus on monille sanana negatiivinen. Ärsyyntymisen sijaan siihen tulisi suhtautua ymmärryksellä ja miettiä, mitä kaikkea tuo sana pitää sisällään tai tarkoittaa ylipäätään. — — [Jotkut ovat] pesseet savet silmistään ja näkevät näiden ihmisten luomien maskien ja savuverhojen taakse, jonne kätkeytyy hyvin vanhaa esoteerista tietoa ja viisautta.

Eorl Torth Tyrannus:

Kaikenlainen uskonto orjuuttaa mielen.

Torog:

Uppiniskainen kaiken uskonnon kiroaminen ei tee kenestäkään valveutunutta älykköä, vaan se on silkkaa ajattelemattomuutta. Uskonto on hyvin henkilökohtaista tuntemista ja melkein mikä tahansa voi sisältää uskonnollisia piirteitä ja tuntemuksia.

Eorl Torth Tyrannus:

Henkisesti heikot, päämäärättömästi harhailevat ihmiset muodostavat maatuessaan maaperän, josta vahva ihminen ponnistaa. — — Satanismi tuhoaa heikon mielen ja käyttää sitä hyväkseen.

Nyt joku roti tähän touhuun! Onneksi Torog saa rintamatoverin yllättävästä suunnasta eli Clandestine Blazen Mikko Aspasta, jota haastatellaan omassa luvussaan:

Nuorempana pelkkä uskonnollisuus itsessään tuntui kirosanalta, nyttemmin uskonnollisuus tai aatteellisuus on mielekkäämpi kuin moni muu lähestymistapa. Alkuvaiheessa oli paljon enemmän angstista uskonnonvastaisuutta ja individualismia — —.

Torog:

[Uskon], että — — henkinen potentiaali ja koodi on kätkettynä ihmiseen, mutta joidenkin kohdalla sen edessä on niin paljon aineellista ja hengetöntä kuonaa, että sen löytäminen on, ellei mahdotonta, niin ainakin liian kovan työn ja ponnistelun takana. Henkisten kykyjen kehittämiselle ja henkimaailman ymmärtämiselle tulisi antaa aikaa.

Aspa:

Tietty yksilön korostaminen, mikä nuoruudessa on tyypillistä, alkaa tietyssä vaiheessa näyttää jopa heikkoudelta – tai typeryydeltä nyt vähintään.

Torog:

[H]uomaamatta ateismi on ottanut kristinuskon paikan.

Yleisesti ottaen teosta lukiessa oli ilo huomata, kuinka monen (entisen) black metal -individualistin katse on vuosien mittaan vihdoin irronnut omasta navasta ja kääntynyt kohti, no… hieman tärkeämpiä asioita.

Individualismin ohella myös black metalin suhde kansallissosialismiin herättää haastatelluissa ristiriitaisia näkemyksiä. Archgoatin Ritual Butcherer käärii koko aihepiirin napakkaan pakettiin:

Minulle black metal on musiikkia, jossa lauletaan Paholaisesta, Saatanasta, pahuudesta. Yhtäkkiä siihen on sotkettu politiikkaa. Käytettiin termiä black metal, mutta siitä puuttui kuitenkin se ”black”. Yhä tänä päivänä kutsun nsbm:ää ”non satanic black metaliksi”. Satanismi uskontona on yhden miehen ja hänen jumalansa välinen pyhä asia. Politiikka on massa-asia. Miten nämä voi pistää yhteen?

Mitäpä tähän lisäämään?

No jos nyt jotain kuitenkin.

Satanic Warmaster -yhtyeen Werwolf kommentoi aihetta näin:

Mitä järkeä sanoa, että ”minä olen oman maailmani jumala ja teen itsestäni mitä haluan”, kun voit huutaa ”sieg heil” – ja silloin oikeasti kaikki katsovat juuri sinua? Olet niin korkealla pöntöllä puhumassa, ettei mitään rajaa.

— — Ihmisille on opetettu, ettei se [Saatana] ole totta. Mutta kun Saatana näyttäytyy maailmassa jollain konkreettisella tavalla, niin totta kai se tuntuu oikeasti pahalta. — — Rasismillahan tämän asian kanssa ei ole mitään tekemistä.

Black metalin ja kansallissosialismin välinen yhteys on hankala ja monisäikeinen aihe. Jos tuota yhteyttä todella kuitenkin haluaa ymmärtää, on Werwolfin sanat syytä lukea tarkkaan. (Näin siitä huolimatta, että ylläolevan sitaatin perusteella voi saada sen käsityksen, että Satanic Warmasterin natsimöykässä on kyse pelkästä huomion herättämisestä. Ehkä näin onkin Satanic Warmasterin kohdalla — en osaa sanoa.)

Saatanan kasvojen taakse kätkeytyy monia merkityksiä; itse näen niiden yksinkertaisimmillaan merkitsevän asioita, jotka ovat vaikeita, vastenmielisiä, haastavia, vieraita tai pelottavia. Koska Saatana ei sekulaarin maailman mielestä ole pitkään aikaan ollut pelottava, on se pitkälti menettänyt merkityksensä massojen silmissä. Kansallissosialismi on niitä harvoja asioita, joita me sekulaarit 2010-luvun eläjät pelkäämme ja inhoamme. Juuri näihin asioihin meidän tulisi kääntää katseemme, jotta oppisimme itsestämme. Siksi kansallissosialismi onkin läsnä monien yhtyeiden kuvastossa symbolina, ei ideologiana. (NSBM-bändit ovat sitten luku erikseen; ei mennä nyt siihen.)

Otetaan vielä toinen pointti Werwolfilta:

Aika vähän nämä [satanismiin liittyvät] asiat ovat nykyään ilmassa, ja hyvin vähän niistä joutuu kenenkään kanssa keskustelemaan. Nyt puhun aiheesta ensimmäisen kerran varmaan viiteen kuuteen vuoteen.

Siksi onkin hyvä, että Ikäheimonen ottaa sitkeästi satanismin ja Saatanan puheeksi niin monissa haastatteluissa. Nykyaikaisen black metalin ehkäpä suurin ongelma on juuri se, että Saatanasta ei puhuta juuri lainkaan. Sen sijaan siitä lauletaan paljon, mutta se ei riitä. On selvää, että Saatana edustaa eri henkilöille hyvin erilaisia, jopa täysin päinvastaisia asioita ja arvoja. Tätä erimielisyyttä ja polyfoniaa ei pitäisi vaientaa, vaan päin vastoin pitää jatkuvasti huolta siitä, että symbolin eri merkityksistä ollaan tietoisia. Muutoin black metalin temaattisesta keskuksesta muodostuu eräänlainen semanttinen musta aukko, jonka merkitys on täysin mielivaltainen – ja siten tyhjä. Kuinka sellaisella musiikkigenrellä, joka pyörii vuosi toisensa jälkeen täysin tyhjän symbolin ympärillä, voisi olla mitään sanottavaa?

Black metal on äärimmäisen yksilökeskeinen, individualistista ajattelua (ainakin näennäisesti) ihannoiva alakulttuuri, jossa ei vältytä ylilyönneiltä. On luonnollista, että genre vetää puoleensa (myös) sellaisia yksilöitä, joilla on vääristynyt käsitys omasta vaikutusvallastaan ja merkityksestään. Silloin tällöin yksilökeskeisyys kärjistyy suoranaiseksi itsekeskeisyydeksi ja omahyväisyydeksi.

Pirunkehdossa puhevalta on annettu bändien nokkamiehille – ja vain heille. Kuten aiemmin totesin, lähestymistapa tuo mieleen enemmän zinet kuin perinteiset tietokirjat: haastateltujen kertomukset otetaan vastaan sellaisenaan, eikä niitä kyseenalaisteta tai kritisoida. En sano että tässä lähestymistavassa olisi jotain vikaa. Sen sijaan painotan, että Pirunkehdon lukijan on syytä säilyttää lukemaansa kohtaan tietty kriittinen asenne. Ei ole kirjoittajan vika, jos joku haastatelluista käyttää hänelle suodun palstatilan oman häntänsä nostamiseen.

Teoksen kieliasu yllätti positiivisesti: Ikäheimonen on taitava ja huolellinen sanankäyttäjä. Paikoin teksti lipsahtaa omaan makuuni turhan kuvalliseksi, ja kielikuvat alkavat syödä toistensa tehoja; toisaalta tällainen tyyli sopii aihepiiriin. Kirjan alkupuolelta en bongannut yhtäkään kirjoitusvirhettä, mutta kun puolimatkan krouvi oli ohitettu, alkoi lyöntivirheitä tulla. Niiden määrä pysyi kuitenkin maltillisena. Ainoa varsinainen kielioppivirhe, jonka kirjasta bongasin, on kaksoispassiivi. Myös relatiivipronominien viittaussuhteet ovat ajoittain hakusessa. – Ja tässä ne kielelliseen ilmaisuun liittyvät ongelmat ovatkin; niitä mahtuu tähän 500-sivuiseen kirjaan naurettavan vähän. Helvetin hyvää työtä.

Pirunkehto on panotuotteena painotuotteena jämäkkä ja kaunis. Vesa-Antti Puumalaisen piirtämä kansikuva ja Taneli Jarvan tekemä Pirunkehto-logo ilmentävät jämäkästi teoksen henkeä. (Kansikuvan asettelu, värimaailma ja käärmeaihe tuovat muuten mieleeni viime vuonna ilmestyneen Valonkantajat-teoksen kannen. Kyse on kuitenkin varmasti pelkästä sattumasta.) Sisäsivut jättävät visuaalisessa mielessä enemmän toivomisen varaa. Levynkannet ja promokuvat eivät pääse oikeuksiinsa, sillä ne on painettu mustavalkoisina bulkkipaperille. Syy mustavalkoisuudelle lienee hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä: budjetti.

Teoksen lyhyiden ”välilukujen” taitto tuo mieleen vanhojen hyvien aikojen zinet. Taitossa on muutoinkin tiettyä zinemäisyyttä – mikä ei periaatteessa ole ollenkaan huono asia. Viimeisen päälle huolitellut kannet antavat kuitenkin odottaa muuta: kun kirja näyttää päällepäin siltä, että se voisi olla Liken tai vaikkapa Viidennen Askeleen (…) julkaisema, odottaisi samaa viimeisen päälle huoliteltua ilmettä myös sisäsivuilta.

Taikalyhtyä pidempään lukeneet tietävät hyvin, mitä mieltä olen siitä, että valtavirtamedioissa käsitellään black metalia. Kun Pirunkehdon kaltainen teos julkaistaan, on selvää, ettei sitä markkinoida pelkälle marginaaliyleisölle; jotta touhusta jää käteen jotain muutakin kuin laskuja, painomustetahroja ja tekijäkappaleita, on opusta levitettävä myös skenen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa plussat ovat kuitenkin suuremmat kuin miinukset; jos teoksen levittäminen valtavirtaan on se hinta, joka tällaisen teoksen ilmestymisestä joudutaan maksamaan, so be it.

Koska Pirunkehtoa tulevat (ikävä kyllä) lukemaan ja arvioimaan myös sellaiset toimittajat ja arvostelijat, jotka eivät tiedä aihepiiristä (juuri) mitään, annan heille pienen vinkin: Älkää käyttäkö sanaa pingviini, kun viittaatte black metalin puitteissa vaikuttaviin henkilöihin. Pyyhkikää sanavarastostanne myös sanat bläkkis ja bläky. Nämä ilmaisut ovat hieman samanlaisia kuin n-sana: vaikka ilmauksella ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, sitä ei kannata päästää suustaan, ellei halua vaikuttaa idiootilta.

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina julkaistaan huomenna perjantaina 16.9.2016. Julkaisua juhlistetaan samana päivänä Bar Loosessa klo 18 alkaen.

Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)
Lukuhaasterasti: 45. Suomalaisesta miehestä (no, pikemminkin miehistä…) kertova kirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale julkaisijalta.

Kategoria(t): Kirjat | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (1980) ja mihin lapsuuteni loppui

peukku-katsoo-yötä

Peukku katsoo yötä (1980)

Tänä syksynä Taikalyhdyssä tullaan käsittelemään lähinnä synkänpuoleisia teemoja: viime viikko kului black metalin merkeissä, ja nyt saatte kuulla elämäni ensimmäisestä traumasta.

Rakastin lapsena Inger Sandbergin lastenkirjoja. Olin perinyt kahdelta isoveljeltäni vinon pinon Lapanen– ja Peukku-kuvakirjoja, ja pläräilin niitä ees taas ennen kuin opin lukemaan. Tykkäsin erityisesti kirjojen kuvituksista: ne olivat kivasti  ”rustiikkisia” ja röpelöisiä; niissä näkyi ihmiskäden jälki.

Lapanen-kirjoissa minuun luultavasti vetosi myös niiden näennäisesti synkkä, mutta tosiasiassa hyvinkin joviaali ja lämmin maailma – Lapanen ja hänen perheensä olivat nimittäin kummituksia (tosin hyvin sympaattisia ja kilttejä sellaisia). Lapanen oli minulle sitä, mitä Pikku Vampyyri oli monille ikätovereilleni.

Ehdoton suosikkini Sandbergin kirjoista oli Peukku katsoo yötä. Kirja kertoo pienestä Peukusta, joka herää varhain aamulla ennen auringonnousua. Peukku lähtee tutustumaan kotinsa ympäristöön, joka näyttää kuun paisteessa tyystin erilaiselta kuin päiväsaikaan. Pimeydessä häämöttävät hahmot saavat Peukun mielikuvituksen liikkeelle, ja hän on näkevinään metsässä peikkoja, noitia ja aaveita, jotka kuitenkin lopulta paljastuvat aivan tavallisiksi ympäristön esineiksi. Kirjan opetus on kai se, ettei pelolle saa antaa valtaa: kun Peukku menee rohkeasti tutkimaan pelottavia asioita, ne paljastuvat harmittomaksi.

If you turn and face the strange then the monsters will change into guardians of strength and light, sanoisi Anna-Varney.

Pidin kirjasta niin paljon, että vaadin sitä luettavaksi joka ikinen ilta – viikko ja kuukausi toisensa jälkeen. Kun kirja sitten katosi mystisesti, maailmani särkyi. Nidettä etsittiin kissojen ja koirien kanssa joka paikasta: kesämökeiltä, kirjahyllyjen periltä, päältä ja alta, sängyistä, komeroista, sisältä ja ulkoa – kaikkialta. Sitä ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Olin tällöin luultavasti noin 4-vuotias.

Siitä se sitten lähti: elämäni oli pilalla. Muutama vuosi myöhemmin aloin jo tuntea palavaa mielenkiintoa Noidan käsikirjaa ja Suurta noitakirjaa kohtaan. Kului enää muutama vuosi, kunnes värjäsin hiukseni mustiksi ja aloin kuunnella ensin perusheviä, sitten goottirockia, black metalia ja lopulta – auta armias – noisea.

*wavy eerie sound*

Aikuisiällä sain tietää, ettei kirja tosiasiassa hukkunut. Vanhempani olivat yksinkertaisesti kyllästyneet jokailtaiseen Peukku-ohjelmanumeroon. He kyllä lukivat minulle mielellään, mutta hermostuivat, kun joutuivat lukemaan saman kirjan joka ikinen ilta. – Peukku katsoo yötä oli siis hävitetty harkitusti ja täydessä ymmärryksessä.

Ympäri taloa suoritetut suuretsinnät olivat pelkkää kusetusta. Aivan samalla tavalla kuin lukemattomat tarinat lemmikeistä, jotka pääsevät hyvään kotiin maaseudulle ja viettävät siellä ihanan loppuelämän.

Kun totuus selvisi minulle, noise ja äärimetalli alkoivat maistua entistäkin paremmin.

Ehkä juuri siksi, että menetin kirjan tällä tavalla lapsena, se jäi mieleeni tavattoman vahvana, jopa ”mystisenä” kokemuksena. Kuvituksessa esitetyt, pimeydessä häämöttävät hahmot muistuivat mieleeni tavattoman vaikuttavina. Suosikkini oli metsässä piileskelevä noidan hahmo, joka osoittautui lähemmässä tarkastelussa katajaksi.

Nyt Peukku katsoo yötä -episodista on lähes 25 vuotta. Kävin sen kunniaksi kuluneena kesänä lainaamassa kyseisen kuvakirjan kirjaston lastenosastolta.

En ihmettele, miksi kirjan kuvitus on vedonnut minuun. Akvarelleilla toteutetut kuvat ovat tosiaankin sopivasti rouheita ja väreiltään maanläheisiä – pidän niistä edelleen. Kuvituksessa on miellyttävää nostalgialeimaa, jonka olen luultavasti aistinut jo silloin, kun selasin kirjaa lapsena – Peukku-kirjat on kirjoitettu 1980-luvun alussa, ja itse tutustuin niihin noin 10 vuotta myöhemmin. En tuolloin tietenkään tarkalleen tiennyt, mitä nostalgia on. Ilmeisesti minulla on kuitenkin ollut jonkinlainen sisäsyntyinen taju ja tarve nostalgiaan jo hyvin nuorena, vaikkei itse käsite olekaan ollut minulle tuttu.

En kuitenkaan enää ymmärrä, mikä Peukku katsoo yötä -kirjassa on vedonnut minuun niin tavattoman paljon, että olen vaatinut sitä luettavaksi joka ikinen ilta. Muistin, että sekä kuvitus että tarina olisivat olleet paljon synkempiä. Ilmeisesti minulla on ollut lapsena paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin nykyään.

Kannattiko sitten mennä ja särkeä kyseiseen kirjaan liittyvä lumous ja muisto? Kyllä. Tuntuu, että kirjan ”hukkumiseen” liittyvä kokemus on nyt suturoitu pois mielestä ja etten oikeastaan menettänyt mitään sen ihmeempää. The curse is over.

Aion silti jatkossakin kuunnella omituista musiikkia, enkä jaksa kasvattaa mustaa hiusväriä pois. 

Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (Tummen tittar på natten, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kategoria(t): Kirjat | Avainsanat: , | Kommentoi