Bojack Horseman (2014–) arvostelu

bojack horseman
Bojack Horseman (2014–)

Tiedättekö, milloin elämä on parhaimmillaan? Silloin, kun hullaannut useiden tuotantokausien mittaiseen televisiosarjaan, jonka tekoa ei ole vielä lopetettu. Silloin elämällä on ainakin hetken aikaa Oikea Tarkoitus. Jokaiseen päivään on mukava herätä – joka ilta on mukavaa lähteä töitä kotiin, kun tiedät, että kotona sinua odottaa Netflixin lämmin lepatus.

Minun elämälläni oli hetken aikaa tarkoitus. Tuo tarkoitus oli Bojack Horseman, Netflixin animoitu alkuperäiskomedia. Ahmin sarjan neljä tuotantokautta alle kahdessa viikossa, enkä malta odottaa, että tätä namia saadaan lisää. (Jatkoa on luvassa näillä näkymin syksyllä 2018.)

Bojack Horseman on omituinen sarja. Sen lajityyppi on tummanpuhuva komedia, kohderyhmä suunnilleen samat aikuiset, jotka pitävät astetta roisimmista perhesitcomeista kuten Family Guy ja F is for Family. Sarjassa näkyy kuitenkin poikkeuksellisen syvä ymmärrys draamasta ja hahmojen kehityksestä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä tummempia sävyjä  tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa.

Bojackilla ja Horsin’ Around -kollega Sarah Lynnillä on paljon yhteistä: menneisyys televisiossa ja vakava päihdeongelma.

Sarjan nimihahmo Bojack Horseman on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suursuosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackilla on vain luksuskotinsa Hollywoodin rinteillä, kroonistuva päihdeongelma ja joukko rikkoutuneita ihmissuhteita.

Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen omaelämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat agentti ja (ex-)rakastajatar Princess Carolyn ja haamukirjailija Diane Nguyen. Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter  ja hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez, joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa tämän synkimpinäkin hetkinä.

Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsu) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Tosiasaissa hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja elämän mittaan syntyneisiin henkisiin haavoihin. Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki (ehkäpä Mr. Peanutbutteria lukuun ottamatta), kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kukin myös sinnittelee omaan tyyliinsä päivästä toiseen, jatkaa hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta.

Diane, teini-ikäinen poptähti Sextina Aquafina ja Princess Carolyn keskustelevat abortista.

Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä. Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen yksinkertaisesti hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua yhden jakson hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Tämä on yksi sarjan parhaista jaksoista. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan. Bojackin traumat tulevat komeasti esille huumetrippikohtauksessa, jossa sivutaan Bojackin masennuksen ja riippuvuuksien monimutkaisia taustoja.

Ehkäpä kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä onneen.

Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:

You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?

bojack horseman
Toddin ja Mr. Peanutbutterin tempaukset tuovat sarjan synkimpiinkin jaksoihin kevyttä huumoria.

Murheen ja masennuksen vastapainona elokuvassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan niin absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.

Yksi lempihahmoistani on Kevin aka Vincent Adultman. Ainoastaan Bojack näkee, ettei Vincent ole ”bisnestehtaalla” työskentelevä mies, vaan trenssiin pukeutunut poikakolmikko. Princess Carolyn, joka on Vincentin todelliselle luonteelle täysin sokea, alkaa seurustella tämän oudon ”miehen” kanssa. Luvassa on sotkua ja huutonaurua (tämän uskaltaa mielestäni katsoa ilman pelkoa spoilereista):

Katsoin Bojack Horsemania aluksi vain yhden jakson ja olin jättää koko homman siihen. Tälle sarjalle on kuitenkin annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

*****

Mainokset

10 parasta black metal -kappaletta

Drowning the Light

Oletko aina halunnut ymmärtää, mistä black metalissa on kyse? Kuulostaako genren musiikki käsittämättömältä äänisutulta? Arveluttaako genren tummanpuhuva ja väkivaltainen estetiikka? Seuraava lista saattaa auttaa sinua kohti initiaatiota genren ytimeen. Tervetuloa ihastumaan ja kauhistumaan omien black metal -suosikkieni pariin!

Lista koostuu omista mielivaltaisista poiminnoistani black metal -tuotosten joukosta. Jos olisin tehnyt tällaisen listan vuosi sitten, olisi se varmasti ollut hyvin toisenlainen. Jos tekisin tämän vuoden kuluttua uudestaan, näyttäisi se varmasti aivan muulta. Tällainen lista on väistämättä aina keskeneräinen ja kehittyvä – paras siis laittaa tämänhetkinen versio saman tien julki, ennen kuin muutan mieltäni jonkin kappaleen sijoituksesta.

10. Cosmic Church: Vigilia II (2015)

Pidän Cosmic Churchin musiikissa sen pehmoisesta ja sopivan eteerisestä äänimaailmasta, erityisesti silkkisistä kitarasoundeista. Raa’at ja ruosteiset lauluosuudet tuovat mukavasti vastapainoa samettisille instrumenteille. Yhdistettynä helvetin nätteihin kitaramelodioihin tämä vain toimii. Sopii myös aloittelijoille.

9. Cult of Fire: काली मां (Kali Ma) (2013)

Cult of Fire yhdistelee estetiikassaan ja musiikissaan perinteisiä black metal -elementtejä hindulaisuudesta ja veda-kirjallisuudesta sekä intialaisesta taidemusiikista lainattuihin aineksiin. Kuulostaa kamalalta yhdistelmältä, mutta kyllä tämä vain toimii. Bändi esiintyy Suomessa ensi keväänä Hyvinkään Steelfestissä. Taidan mennä katsomaan.

8. Clandestine Blaze: Ashes of the Eternal Wanderer (2006)

Jos Clandestine Blaze olisi esine, se olisi reunoistaan rapistunut betoniharkko. Yhtyeen ilmaisua leimaa hyvä, raaka ja primitiivinen tekemisen tuntu ja vakaa kädenjälki. Levy toisensa jälkeen edustaa perusvarmaa tekemistä – ei ”kovia riffejä” tai ”hyviä biisejä”, vaan tasaista, kylmänharmaata ja monotonista vääntöä. Soundimaailma on tiivis ja hyvällä tavalla tylsä. Nämä elementit leimaavat myös Ashes of the Eternal Wanderer -kappaletta, joka lyriikka perustunee keskiaikaiseen vaeltavan juutalaisen myyttiin.

7. Drowning the Light: Fight till the Lonesome End (2007)

Drowning the Light on verrattain nuori bändi, mutta soundiensa puolesta uskollinen 1990-luvun alun räkäiselle ja kovalle ilmaisutyylille. Tässä primitiivisyyden ja herkän melodisuuden yhdistelmässä on jotakin samaa kuin Nokturnal Mortumin (ks. myöhemmin) varhaistuotannossa. Drowning the Light on jäänyt valitettavasti yhden (tai kahden) hitin ihmeeksi, eikä yhtyeen myöhempi tuotanto jaksa juuri herättää tunteita.

6.  Alghazanth: My Somberness Surmounted (1999)

Alghazanth on minulle hukattu mahdollisuus. Bändin idea, tyyli ja äänimaailma ovat juuri minua varten, ja jos olisin osannut paneutua tähän yhtyeeseen niinä vuosina, kun alun perin tutustuin black metaliin, olisin meittänyt Cradle of Filthin levyt välittömästi mäkeen ja ostanut niiden tilalle Algazanthia. Tämä bändi sopii melodisuutensa ja verrattain reippaan ilmaisunsa vuoksi erinomaisesti black metaliin vasta tutustuville ja onkin eriomainen askel semi- black metallista (COF, Dimmu Borgir jne.) kohti kovempia aineita.

My Somberness Surmounted on kuin 15-vuotias tyttö: konstailematon, viaton ja hauraudessaan kaunis ja ehdottoman ainutlaatuinen.

5. Urfaust: Empty Space Meditation II (2016)

Urfaust lukeutuu lo-fi black metaliksi kutsuttuun alagenreen, jolle ovat ominaisia – yllätys, yllätys – äärimmäisen tuhnuinen äänimaailma ja konstailematon, raaka ilmaisu. Uskoisiko, että kahdesta hollantilaisesta kaverista lähtee näin paljon ääntä? Noin yleisesti ottaen pidän puhtaiden vokaalien ja murinan/rääynnän yhdistämistä kerettiläisenä, mutta Urfaustille suon mieluusti tämänkin lystin.

Urfaustin kappaleet on kirjoitettu jonkinlaisella arkaaisella saksalla – kuulemma. Kukaan ei tiedä aivan varmaksi, sillä lyriikoita ei ole koskaan painettu mihinkään, eikä näin suttuisista laulusoundeista ota mitään selvää.

Urfaust toimii myös keikalla; bändin esiintyminen Kouvolan Doningtonissa vuonna 2008 on parhaita näkemiäni black metal -keikkoja.

4. Black Magick SS: The Power (2017)

Black Magick SS solahtaa ehkäpä sukkelammin occult rockin kuin black metalin genreen. Kyse on kuitenkin selvästi genre-cross-overista, joten kelpuutetaan tämäkin listalle. Bändin Kaleidoscope Dreams -LP on heittämällä paras vuoden 2017 musiikkijulkaisu. Yhtye tunnetaan Euroopassa vielä verrattain huonosti, mutta koska occult rock ja muu psykedeliahommels kasvattaa jatkuvasti täällä suosiotaan, ennustan bändille mukavaa tulevaisuutta ja kasvavaa kysyntää myös Euroopassa. Tämä saattaa kolahtaa myös niille kuuntelijoille, joille listan aiemmat biisit ovat merkinneet vain hämmennystä ja verisiä korvakäytäviä.

3. Nokturnal Mortum: Ancient Nation (1996)

Pidän kovasti 2010-luvun sliipatusta, hyvintoteutetusta, kirkkaiden soundien black metalista. Vanhaa Nokturnal Mortumia kuunnellessa alkaa kuitenkin hävettää: ennen vanhaan black metalissa oli sentään sopivasti räkää, kuorta, nahkaa ja verta. Varhainen Nokturnal Mortum on alkuvoimaista, nuorekasta ja ihanan primitiivistä, mutta silti melodista ja kaunista.

Bändin myöhemmissäkään julkaisuissa ei ole mitään vikaa, äänimaailma on vain muuttunut. Vuonna 2009 julkaistussa Voice of Steelissä soivat jopa pinkfloydmaiset soudit – hyvä levy sekin.

2. Nargaroth: Sever Tears are Flowing to the River (2001)

Mietin listan ykkössijaa pitkään. Toisenlaisena päivänä tämä Nargarothin eeppinen voimaballadi olisi vallannut ykkössijan; nyt kävi näin. Nargaroth on hankalan bändin maineessa, eikä suotta. Bändin ”huono” maine, kyseenalainen historia ja monet vähemmän tasokkaat julkaisut peittävät valitettavan usein alleen sen tosiasian, että bändi on julkaissut vuosien mittaan myös todellisia mestariteoksia. Seven Tears are Flowing to the River -balladi on niistä merkittävin. Kappaleen lyriikat saattavat sellaisenaan tuntua turhanaikaiselta herkistelyltä, mutta näihin melodioihin yhdistettynä ne muodostavat uskomattoman jylhän paketin. On vaikea käsittää, kuinka näin yksinkertaisista elementeistä voikin saada aikaiseksi jotakin näin ainutlaatuista.

Olen todistanut Nargarothia keikalla kerran, vuonna 2014 Nosturissa. Tämän kappaleen livekokemus on yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

1. Funeral Mist: Anti-Flesh Nimbus (2009)

Moni black metaliin perehtymättömiä varmaankin askarruttaa (kai?) genren suhde kristinuskoon, saatananpalvontaan, ”saatananpalvontaan”, ateismiin ja henkisyyteen. Valitettavasti on mahdotonta määritellä edes summittaisesti sitä, kuinka black metalin piirissä suhtaudutaan näihin aiheisiin, sillä genren sisään mahtuu valtava varianssi käsittelytapoja ja maailmankatsomuksia. Yhtä mieltä ollaan kai siitä, että ”saatanallisuus on se peruslähtökohta”, mutta mitä se saatanallisuus sitten on – tästä ei yksinkertaisesti ole olemassa konsensusta. Jokainen tietää itse paremmin kuin muut.

Mitä näihin aiheisiin tulee, Funeral Mistin tuotanto edustaa kiinnostavinta ja kypsintä suhtautumistapaa. Bändin tuotanto niputetaan yleisesti religious black metal -alagenren piiriin. Tämä genre on ollut omiaan aiheuttamaan kiivaita tunteita ja väärinkäsityksiä, joten sanottakoon tämä selvästi: religious black metal ja kristillinen ”black metal” ovat kaksi tyystin eri asiaa. Termejä voisi pyöritellä pidempäänkin, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että periaatteessa kaikki black metal on religious black metalia; kaikessa black metalissa on (tai ainakin pitäisi olla) henkinen taso.

Anti-Flesh Nimbus kiteyttää mielestäni erinomaisesti black metalin ja kristillisen perinteen yhteyden: ne eivät ole ristiriidassa keskenään, vaan puhuvat samoista asioista, samaa kieltä, samalla tavalla. Raamattu ei ole kiva satukirja, jossa Jumala antaa hyville ja ottaa pahoilta, vaan julma ja väkivaltainen kertomus hengen evoluutiosta. Samasta asiasta puhuu myös Funeral Mist:

I choke the human within, to gain the will of a god.

***

Olen jo niin fakkiintunut nykyisiin musiikkeihini, että uusien, hyvien bändien ja levyjen etsiminen tuntuu vaikealta. Siksi kommenttiboksi kaipaa suosituksia hyvien black metal -biiseistä ja -albumeista. Kerro siis kommenteissa: mitä tästä listasta jäi puuttumaan?

F is for Family, 2. kausi (2017) arvostelu

F is for Family, 2. kausi

F is for Family (2015–) vain paranee toisella tuotantokaudellaan. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli parasta perhekomediaa vuosiin. Kuuden jakson mittaisella kaudella ehdittiin kuitenkin lähinnä esitellä hahmot ja luoda pikainen vilkaisu kunkin ongelmiin. Vasta toisella kaudella alkaa kunnolla tapahtua.

Perheenisä Frank Murphy (Bill Burr) on kiukkuisempi kuin koskaan aiemmin. Sen jälkeen, kun Frank sai kenkää Mohican Ariwaysin keskitason johdosta, työstressi ei ole kiristänyt hänen pinnaansa – sen tilalle ovat tulleet rahahuolet, pelko työttömyyden pidentymisestä ja alemmuudentunne siitä, ettei hän pysty ruokkimaan perhettään. Frank on niin ylpeä ja uppiniskainen, ettei hän pysty edes hakemaan työttömyyskorvausta, vaan mieluummin laskeskelee perheen väheneviä pennosia kotonaan ja rukoilee, että Mohicanilta soitettaisiin ja pyydettäisiin takaisin töihin.

f is for family
Kun Sue on töissä, Frank ottaa kotiäidin roolin ja vetää jopa paikallista tyttökerhoa.

Frankin oloa ei varsinaisesti kohenna se, että vaimo Sue (Laura Dern) porskuttaa menemään uudessa työpaikassaan Plast-O-Warella. Oma työpaikka ja rooli perheen elättäjänä tuovat Suelle itseluottamusta. Plast-O-Waren sisäisessä kulttuurissa ei kuitenkaan ole hurraamista: firman keskijohdon herrat latelevat Suelle vihjailevia kommentteja ja pilkkaavat tämän halua osallistua yrityksen kehittämiseen. Sue saa kuitenkin tukea Vivianilta, joka opettaa, että törkykommentteihin on vastattava samalla mitalla.

Kontrastiksi Frankin ja Suen arjen haasteille saamme nähdä myös vilauksia pariskunnan ensimmäisistä yhteisistä vuosista. Sue opiskelee collegessa, Frank unelmoi lentäjän urasta. Molemmat ovat nuoria ja kauniita.

Nuori Sue ei malta odottaa, mitä maailma onkaan varannut hänen osakseen. Mutrusuinen kämppis kummastelee vieressä.

Kevin (Justin Long) sukeltaa yhä syvemmälle puberteetin kurimukseen. Tytöt kiinnostavat ja pukille pitäisi päästä, mutta sopivia tyttöystäväehdokkaita ei ole näköpiirissa. Kukaan ei ymmärrä – eivät tytöt, eivät kaverit eikä varsinkaan kaljuuntuva ja junttimainen Frank-isä. Kevin purkaa pahaa oloaan musisointiin ja pilvenpolttoon ja panetustaan ankaraan masturbointiin.

f is for family
Kevinin Merlin’s Monocle -bändi soittaa toisella tuotantokaudella ensimmäisen keikkansa.

Yksi sarjan huippukohtauksista liittyy juuri Kevinin pullistelevaan libidoon: pikkuveli Bill (Haley Reinhart) saa isoveljensä kiinni nyrkkipyykiltä ja järkyttyy. Kohtauksesta muistuu mieleen edellisen tuotantokauden tilanne, jossa Bill todistaa omien vanhempiensa hetekajenkkaa. Tuleeko Billin traumakokemuksista tuotantokaudesta toiseen jatkuva perinne?

Vaikka veljesten ikäero ei ole suuri, elävät he tyystin toisenlaisissa maailmoissa. Vähänpä Bill tietää, että todennäköisesti vain parin vuoden kuluttua hän itse alkaa vietää ahkerasti aikaa käsivoidepurkin ja naisten alusvaatekuvaston parissa.

Muutoin tuotantokausi on Billin osalta vaisu ja tapahtumaköyhä. Samaa voi sanoa myös perheen nuorimmaisesta eli Maureenista, josta alkaa kuoriutua todellinen matemaattinen superlapsi. Kiinnostavin Maureeniin liittyvä käänne liittyy juuri hänen koulumenestykseensä. Maureen saa matematiikankokeesta täydet pisteet – ja koska tyttö ei vain voi olla matematiikassa lahjakas, häntä syytetään lunttaamisesta. Maureen on siis sarjassa toistaiseksi statisti, mutta oletan, että hänellä on edessään vielä kiinnostavia käänteitä.

f is for family
Vic pehmittelee radiokanavan deejiitä.

Toisen tuotantokauden linjoista erottuvat edukseen erityisesti Suen ja Kevinin tarinat. Heidän osaltaan sarja tarjoaa jatkuvasti jotakin uutta ja tuoretta. Frankin hahmo on niin voimakas ja karikatyyrimainen, että hänen osaltaan käänteet ovat hivenen ennalta arvattavia. En sinänsä moiti käsikirjoitusta hänenkään tarinansa osaltaan – se ei vain ole yhtä kiinnostava kuin Suen ja Kevinin kokemukset. Mainita täytyy myös perheen naapuri, naisiin ja kokaiiniin mieltynyt Vic (Sam Rockwell), jonka rooli sarjassa varmaankin kasvaa seuraavalla tuotantokaudella. Niin, seuraava tuotantokausihan siis on luvassa.

Mikä tästä sarjasta tekee niin hyvän? Kolme asiaa: erittäin onnistunut ajankuva (ja siihen liittyvä kevytnostalgia), tehokas, nopeatempoinen ja uskottava dialogi (etenkin Frankin hahmon osalta) ja loistava hahmogalleria. Simpsonit kalpenevat F is for Familyn rinnalla.

*****