The Witcher 3: The Wild Hunt PS4 (2015)

witcher-3-the-wind-hunt

The Witcher 3: The Wild Hunt (2015)

The Witcher 3: The Wild Hunt on niin massiivinen peli, että minulla meni sen perinpohjaiseen läpikäymiseen yli vuosi. Pelasin välissä läpi pari muutakin peliä (ainakin Outlastin ja sen Whistleblower-lisäosan, Assassin’s Creed Black Flagin ja Everybody’s Gone to the Rapturen); The Witcher 3 on niin iso pala, etten jaksanut hotkaista sitä kerralla.

En ole pelannut aiempia The Witcher -pelejä. Andrzej Sapkowskin kirjoittama Noituri-kirjasarja, johon pelit pohjautuvat, on tuttu vain yhden kirjan eli Viimeinen toivomus -novellikokoelman verran. Siitä huolimatta The Witcher 3:n pelimaailma tuntui alusta lähtien tutulta ja sympaattiselta.

Ja huh, millainen pelimaailma se onkaan. Mennään siihen hieman myöhemmin.

Ciriä etsimässä – The Witcher 3:n tarina

The Witcher 3 kertoo muiden franchiseen kuuluvien teosten tavoin noituri Geralt Rivialaisesta, jonka hahmoa pelaaja ohjaa. Vähän taustatarinaa: Noiturit ovat syntyneet ihmisinä, mutta pitkän koulutuksen ja tarkasti ohjaillun mutaatioprosessin myötä menettäneet asemansa osana ihmisten maailmaa. Kun jokin hirviö aiheuttaa ihmisille päänvaivaa, kutsutaan paikalle noituri, joka pystyy ylivoimaisilla taistelutaidoillaan surmaamaan melkein millaisen mörön tahansa. Vaikka ihmiset tarvitsevat noitureiden apua, monet heistä myös halveksivat ja pelkäävät näitä. Noitureita pidetään friikkeinä, joiden paikka on jossakin ihmiskunnan ja hirviöiden välimaastossa.

The Witcher 3:ssa Geraltin pääasiallinen tehtävä on löytää ottotyttärensä Ciri ja suojella tätä rappeutuneiden ja vallanhaluisten haltiasotureiden joukolta, jota kutsutaan nimellä Wild Hunt. Samalla Geralt joutuu etsimään käsiinsä muita aiemmista peleistä ja kirjoista tuttuja hahmoja ja pyytämään näiden apua. Etenkin päätarinan alkupuolella lähes jokainen isompi tehtäväkokonaisuus liityy tietyn hahmon tai esineen etsimiseen. Etsimistehtävät ovat toki tarinallisissa videopeleissä hyvin yleisiä, mutta The Witcher 3:ssa niitä on jo vähän liikaa. Onneksi etsimistehtävien sarja katkeaa juuri ennen kuin kuvioin toistuminen alkaa tosissaan naurattaa.

The Witcher 3: Wild Hunt Geralt

Pelaaja saa ohjattavakseen noituri Geralt Rivialaisen.

Geraltin tärkeimmät auttajat ja yhteistyökumppanit ovat tietäjättäret Yennefer Vengerbergiläinen ja Triss Merigold, noiturilegenda Vesemir sekä Nilfgaardin keisari ja Cirin biologinen isä Emhyr van Emreis. Näiden lisäksi pelissä nähdään suuri joukko sotilaita, vakoojia, pappeja ja tietäjättäriä. Pelissä on aivan valtavasti hahmoja, joista kustakin pelin glossaan on koottu tiivis mutta kattava tietopaketti. Lukemista riittää.

The Witcher 3:n päätarinassa on paljon tilanteita, joissa pelaajan valinnat vaikuttavat tarinan kulkuun. Peli voikin päättyä 36 erilaiseen lopputilanteeseen sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja on päätarinan mittaan tehnyt. Vaikka variaatiot eri lopetusten välillä ovat pääosin pieniä, on tarinalinjarihmastuon luominen ollut pelin tekijöille valtava ponnistus. Se kuitenkin hyödyttää lähinnä kaikkein omistautuneimpia pelaajia. Kovinkaan moni tuskin jaksaa pelata päätarinaa läpi useita kertoja. Jos pelikerrat jäävät yhteen, ei pelaaja juuri kostu 36 erilaisesta lopetuksesta.

En ole törmännyt missään kritiikkiin siitä, että The Witcher 3:n päätarina olisi liian pitkä. Vertailun vuoksi: The Witcher 3:n tekijät arvioivat pelin päätarinan vievän noin 50 tuntia, Alien: Isolationin on puolestaan arvioitu kestävän noin 15-20 tuntia. Se, että Alien: Isolation koettiin liian pitkäksi, johtuu varmaankin osittain henkilökohtaisista mieltymyksistä ja osittain siitä, että sen pelimaailma on The Witcher 3:n maailmaan verrattuna aivan naurettavan pieni. The Witcher 3:n maailmassa on niin paljon vaihtelua, että päätarinan pelaaminen ei ala missään vaiheessa tuntua pakkopullalta.

the-witcher-the-wild-hunt-kaupunki

The Witcher 3:n kaupunkimaisemissa ei ole valittamista.

Päätarina on kuitenkin vain yksi osa The Witcher 3:n valtavasta puuhalaatikosta. Mikäli olet sitä tyyppiä, joka koluaa pelimaailman jokaisen kolkan, suosittelen aloittamaan systemaattisen harhailun pelimaailman takasyrjillä mahdollisimman aikaisin. Tee sivutehtäviä ja vieraile kartan kysymysmerkeillä tasaisesti päätarinan edistämisen lomassa. Vaikka päätarina on poikkeuksellisen pitkä, se loppuu joskus.

Tein itse sen virheen, että ”päästin” päätarinan loppumaan aivan liian aikaisin. Jäljelle jäi pari hassua secondary questia ja valtava määrä kartalle siroteltuja kysymysmerkkejä. Suurin osa kysymysmerkeistä paljastui vedenalaisiksi salakuljettajien jemmoiksi, jotka olivat usein keskellä aavaa merta kaukana fast travel -spoteista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että seilailin päätarinan päättymisen jälkeen tuntikaupalla Skelligen saariston seassa ja sukeltelin vedenalaisista kätköistä haarniskoja, aseita ja muuta roinaa. Usein salakuljettajien kätköistä löytyi niin paljon ja niin painavaa tavaraa, että juoksemisen estävä ylipainoraja paukkui nopeasti. Oli turhauttavaa lyllertää etanavauhtia kaupittelemassa ryöstösaalista vähävaraisille sepille, joista kukin pystyin ostamaan vain miekan tai pari kerrallaan. Erityisen kivaa ylipainoisen Geraltin liikuttelu on silloin, kun seireenit hajottavat veneen ja Geralt joutuu uimaan hiiiiitaasti tuhat asekelta suuntaan X lähimmälle fast travel -spotille. Siinä on kärsivällisyys koetuksella.

the-witcher-3-yennefer-geralt

Yennefer ja Geralt Skelligellä

Vinkkinä sinulle, joka vasta aloittelet pelin päätarinaa: käy hakemassa se hiton Hornwall Horn heti kun vierailet ensi kertaa Undvikin saarella. Se tekee seireenien kanssa taistelun huomattavasti helpommaksi, ja säästyt tuskallisilta venehaaksirikoilta. Itse kuuloin torvesta vasta siinä vaiheessa, kun ryövännyt tyhjiksi lähes kaikki salakuljettajien jemmat. Kyllä harmitti.

The Witcher 3:n maailma, graafinen ilme ja musiikki

Sanotaan se vielä kerran: The Witcher 3:n maailma on valtava. Olen kuullut väitettävän, että pelkästään sen läpi ratsastamiseen kuluu lähes 40 minuuttia. En ole itse tätä testannut, mutta uskon, että arvio pitää jotakuinkin kutinsa. Pelin maailma on toteutettu uskomattoman huolellisesti. Maisemat, ihmiset, eläimet – kaikki on niin siloista ja aidon näköistä, että välillä on vaikea uskoa katselevansa digitaalisesti toteutettua kuvaa. Pelin toteutus on erityisen onnistunut erilaisten valo-olosuhteiden kuvaamisessa. Ilta- ja aamuruskolle ominainen, vaakasuora valo näyttää The Witcher 3:ssa melkein kauniimmalta kuin tosielämässä.

the-witcher-3-valo

Geralt ja Vesemir valohämyssä

The Witcher 3:n maailma on kuin pohjoinen Eurooppa pienoiskoossa. Velenin maisemiin lienee otettu mallia Itä-Euroopasta ja ennen kaikkea kirjailija Sapkowskin kotimaasta eli Puolasta. Novigradin vapaakaupunki tuo mieleen Keski-Euroopan keskiaikaiset kaupunkilinnoitukset. Kartan pohjoisreunalla sijaitsevan Kaer Morhenin lumisemmat maisemat muistuttavat talvista Suomea. Skelligen esikuvana on selvästi ollut viikinkiaikojen Norja – niin maisemien, ihmisten puheaksentin, uskonnon kuin pukeutumistyylinkin suhteen.

Jos The Witcher 3:n visuaalinen ilme on äärimmäisen huolellisesti toteutettu ja hyvin onnistunut, voi samat kehut lausua myös pelin musiikista. PS4-pelin mukana tullut soundtrack-CD on ollut melko ahkerassa soitossa viimeisen puolen vuoden aikana. Kappaleet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: rauhallisiin, ambientahtaviin tunnelmapaloihin ja kipakoihin sävellyksiin, jotka on pelissä liitetty yleensä tietyn taistelun taustalle. Mukana on myös muutama iloinen kapakkarallatus. Oma suosikkini soundtrack-levyn kappaleista taitaa olla Geraltin nimikappale:

Valitettavasti levyllä ei ole kaikkea pelissä käytettyä musiikkia. Ainakin eräs Skelligen saarilla soiva, mukavan eteerinen ambient-huminointi on jätetty levyltä pois. Harmi.

The Witcher 3:n ”pahojen tyyppien” eli Wild Huntin taustatarina muistuttaa jossain määrin J. R. R. Tolkienin tarinaa örkkien synnystä. Tolkien esitti örkkien syntyhistorian uransa aikana useilla tavoilla; tunnetuimman tarinan mukaan örkit ovat eräänlaisia degeneroituneita haltioita. Wild Huntin syntytarina on hieman samanlainen: ylväistä ja mahtavista haltioista kehittyy jotain rumaa, julmaa ja pelottavaa. Olen aina pitänyt Tolkienin tarinaa örkeistä ja haltioista erittäin kiehtovana. Jokin äärimmäisen kaunis ja hyvä kääntyy täydelliseksi vastakohdakseen – aivan kuin jokaisessa asiassa asuisi myös oman vastakohtansa siemen. Sama ajatus tulee ilmi myös Wild Huntin taustatarinassa.

the witcher the wild hunt eredin

Wild Huntin johtaja Eredin

The Witcher 3:n laajasta pelimaailmasta löytyy valtavasti erilaisia hirviöitä. Pelin glossaan kertyy päätarinan ja sivutehtävien mittaan pitkä lista hirviöistä, joista kunkin peittoamiseksi on hallittava oikea taistelustrategia ja omistettava sopivat varusteet. Pelin mittaan monet hirviöt osoittautuvat inhimillisiksi ja sympaattisiksi olennoiksi, ja Geralt voi halutessaan antaa niille myös armoa. Ehdottomia suosikkejani pelin monista hirviöistä ovat rock trollit (miten tämä on mahdettu suomentaa Sapkowskin kirjoissa?), joiden ontuva puhe ja kompasteleva järjenjuoksu ovat loputtomia huumorin lähteitä.

the-witcher-3-rock-troll

Rock trollin versio facepalmista

Rock trollien hämärään kielioppiin ja lapsenomaiseen sielunelämään pääsee sisälle katsomalla tämän lyhyen (ja keskeisen juonen kannalta spoilerivapaan) kohtauksen, jossa Geralt ja noiturikollega Lambert yrittävät kulkea rock trollien asuttaman alueen läpi. Eihän näitä ääliöitä voi olla rakastamatta:

Paljasta pintaa & Conan kommentoi

Jos peli tai vähintään sen hahmot ovat jo tuttuja, suosittelen käyttämään kymmenen minuuttia Conan O’Brienin Clueless Gamer -arvosteluun:

Seksikohtaukset, joista Conan on videossa niin kovin innoissaan, jäivät omassa pelissäni vähiin. En lempinyt Yenneferiä täytetyn yksisarvisen selässä. Myös kolmen kimppa Trisin ja Yenneferin kesken jäi kokematta. Pelimaailmaan on kuitenkin sijoitettu pari bordellia, joissa voi nauttia ilolintujen seurasta. Geralt saa seksiä ostaessaan pari hassua pistettä expaa ja pelaaja lyhyen panomontaasin. Hyh-hyh. Full frontal nuditya ei pelissä tietenkään nähdä.

Nostan pelin tekijöille hattua siitä, että pelissä nähdään vähäpukeisten nuorten naisten lisäksi myös yksi alaston mummoikäinen nainen (siis ihmisnainen; en viittaa tällä esimerkiksi water hageihin tai grave hageihin, jotka loikkivat pelissä täysin estottomasti ilman rihman kiertämää). En ole koskaan aikaisemmin törmännyt mokomaan videopelissä. Roikkuvan ja rypistyneen ihon animointi ei näköjään ole kovin helppoa; en odota tällä saralla kummoista kehitystä tulevina vuosina.

the-witcher-the-wild-hunt-nude

Geralt viihtyy vähissä vaatteissa.

Koska seksillä on keskeinen asema Noituri-kirjoissa, on luonnollista, että myös peliin on ängetty paljon paljasta pintaa ja seksikohtauksia. Sekä kirjojen että pelimaailman Geraltissa on muhkeaa sex appealia. En tiedä mitä miespuoliset pelaajat asiasta ajattelevat, mutta itse pidän erityisesti Geraltin ääntä uskomattoman seksikkäänä. Ovatko hahmon suunnittelijat tehneet Geraltista tarkoituksella superkuuman seksi-ikonin? Miksi? Onko tarkoituksena nimenomaan vedota naispelaajiin?

Miten vain, mä rakastan Geraltia. Ajatus siitä että The Witcher 3 on todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen peli, jossa pääsen häntä ohjaamaan, tuntuu tympeältä.

Pelattavuus ja käyttöliittymä

Geraltin ohjattavuus on hyvällä tasolla, joskin pieniä puitteita on. Eniten pelattavuudessa rasittaa taistelumoodi, jonka aikana hahmolla ei pysty juoksemaan, ja korkeiden tasojen päälle kiipeämisestä tulee todella vaikeaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakeneminen taistelutilanteista on vaikeaa. Lisäksi toivoin, että hahmon reaktionopeus eri komentoihin olisi nopeampi. Salamannopea komentojen toteuttaminen voisi toisaalta tehdä taisteluista liiankin helppoa.

Ja sitten on Geraltin uskollinen ratsu Roach.

the-witcher-3-roach-bug

Roach menee läpi harmaan kiven.

En ymmärrä, kuinka muutoin niin huolellisesti toteutettuun ja testattuun peliin on voitu juntata hevonen, joka bugittaa näin pahasti. Roach ilmestyi pelin aikana lukemattomia kertoja paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt pois: kahden puun hankaan, joen pohjalle ja umpikallion sisään jonnekin Geraltin jalkojen alle. Mitä noituri tekee hevosella, joka on tuutannut itsensä paikkaan, josta se ei pysty liikkumaan? – Roach ei onneksi bugita niin pahasti, että se ärsyttäisi tai haittaisi pelaamista pahasti; sen kompasteluihin voi ja kannattaa suhtautua huumorilla.

Myös pelin kehittäjät osaavat nauraa Roachin bugeille:

”Bugs are a way of connecting people to the real world.” Yeah.

The Witcher 3:n kaltaisen pelin käyttöliittymäsuunnittelu on valtavan ominaisuuskavalkadin vuoksi hyvin vaikeaa. Pääosin valikon toimintojaottelu on onnistunut. Tavaraluettelon jaottelu ei ole täysin johdonmukainen (miksi hevosvarusteet on sijoitettu samalle välilehdelle kuin ruokatavarat?), ja lisäksi se toimii tuskallisen hitaasti silloin, kun tavaraa on kertynyt taskuihin tai jemma-arkkuun erityisen paljon.  Lisäksi alkemia- ja nikkarointivalikoiden käytön opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Haarniskoja, aseita ja pelikortteja keräilijöille

Kuten aiemmista teksteistäni (ding däng dong) tiedätte, en tykkää haalia kotiini tavaraa. Voin onneksi tyydyttää keräilyviettiäni digitaalisesti: rakastan erilaisten varusteiden ja aseiden keräilyä videopeleissä. The Witcher 3 tarjoaa keräilijäluonteelle valtavasti mahdollisuuksia. Pitkin pelimaailmaa on siroteltu erilaisten varustesettien kaavoja, joiden pohjalta Geralt voi valmistuttaa itselleen toinen toistaan komeampia ja tehokkaampia aseita ja haarniskoja. Kaikkein eniten kiinnyin kovatasoisiin ja näyttäviin Witcher School Gear -varustesetteihin.  – Pelin lisäosat tarjoavat lisänannaa varustefetisisteille; palataan tähän myöhemmin.

Sansretour Valley

Varustevalikon nameja. Kuvassa yksi suosikkihaarniskoistani, Karhu-noiturikoulun haarniska.

The Witcher 3:n maailmassa aikaa kulutetaan pelaamalla gwent-nimistä korttipeliä, johon myös Geralt voi halutessaan ottaa osaa. Gwentiä ei ole mikään pakko pelata kuin yhden kokeilupelin verran, ja itse päätinkin heti pakollisen kokeilun jälkeen, etten jaksa paneutua peliin ja sen monimutkaisiin sääntöihin. Jostain syystä sorruin kuitenkin kokeilemaan peliä uudelleen satunnaisen vastaantulijan kanssa. Siitä se sitten lähti: aloin systemaattisesti pelata vastaantulijoiden kanssa voittaakseni uusia gwent-kortteja.

Gwentissä pelipöytä muodostaa taistelukentän, jolle kumpikin pelaaja asettaa kortteja. Kukin kortti edustaa yhtä taistelijaa, ja ne asetetaan pöydälle kolmeen riviin, kukin aselaji omaan riviinsä. Eturintaman muodostavat lähitaistelujoukot. Toisessa rintamassa seisovat pitkän matkan aseilla varustetut soturit. Laitimmaiseen rintamaan asetetaan raskaat piiritysaseet. Kullakin taistelijakortilla on tietty pistearvo, ja erän voittaa se pelaaja, jonka pöytään asettamien taistelijakorttien yhteenlaskettu pistearvo on erän lopussa suurempi.

Gwent peli

Itse preferoin Nilfgaard-pakkaa.

Gwentissä on mahdollista käyttää neljää erilaista taistelijapakkaa (Pohjoiset valtakunnat, Scoia’tael, Nilfgaard ja hirviöt), joista kumpikin pelaaja valitsee pelin aluksi käyttöönsä yhden. Kullakin pakalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itse miellyin kaikkein eniten Nilfgaard-pakkaan. Taistelijakorttien lisäksi pelaajilla on käytössään erikoiskortteja, joilla voidaan esimerkiksi nostaa tai laskea tietyn aselajin pistemääriä. Lisäksi joillakin taistelijakorteilla on erityisiä lisäominaisuuksia.  – Nämä seikat tekevät gwentistä hyvinkin monimutkaisen pelin, jossa menestyäkseen on hallittava strategiaa.

Pelin alussa Geraltilla on käytössään vaatimaton korttivalikoima, mikä tekee pelien voittamisesta sangen haasteellista. Aluksi jatkuva häviäminen on turhauttavaa. Pikku hiljaa strategian tuntemus kuitenkin kasvaa, ja kortteja alkaa voittojen myötä karttua. Siinä vaiheessa, kun Geralt voittaa ensimmäiset korkeiden pistemäärien sankarikorttinsa, alkaa pelistä tulla oikeasti hauskaa. – En valitettavasti tajunnut hankkia ihan ihka oikeita gwent-kortteja silloin kun niitä vielä sai. Toisaalta pelistudion tuottamat kortit ovat niin isokokoiset, että ne tuntuvat kädessä hankalilta ja vaativat huimasti pöytätilaa. Harkitsen oman pakan askartelemista hieman pienemmässä, käteen sopivassa koossa. Mieluummin ostaisin kortit, mutta minkäs teet, kun niitä ei ole saatavilla (paitsi käytettynä ja karmean suolaiseen hintaan).

The Witcher 3 on luultavasti paras videopeli, jota olen koskaan pelannut. Siinä toimii kaikki. Onneksi pelikoneen kovalevyllä odottelee kaksi lisäosaa; en halua vielä hyvästellä tätä pelimaailmaa.

The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PS4 @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PC @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition PC @ Discshop

Kategoria(t): Peliarvostelu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)

kuningas jolla ei ollut sydäntä

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (Suomi 1982) on valtavan hieno elokuva. Vaikka ohjaaja Päivi Hartzellin toinen kokoillan ohjaustyö Lumikuningatar nosti odotukset korkealle, en joutunut pettymään. Miten Suomessa onkin osattu tehdä näin tasokasta lastenelokuvaa?

Kuningas jolla ei ollut sydäntä pohjautuu Mika Waltarin kirjoittamaan satuun. Se voisi kaavansa puolesta olla vanhempaakin satuperintöä, niin klassisiin elementteihin se perustuu. Tarina alkaa kuvauksella onnellisen Kuninkaan (Kari Franck) elämästä: hänellä on suuri ja vauras valtakunta, kaunis vaimo ja ihana tytär. Onni kuitenkin särkyy, kun valtakunta kohtaa suuren onnettomuuden, jonka myötä Kuninkaan vaimo kuolee.  – Mikä tuo onnettomuus oikeastaan on, sitä ei elokuvassa kovin täsmällisesti kerrota. Kuten klassisissa, arkkityyppeihin nojaavissa lastensaduissa niin usein, tapahtumilla tai henkilöillä ei ole merkitystä an sich. Yksityiskohdat ovat yhdentekeviä, ja henkilöhahmot on kaulittu paperinohuiksi. Mutta toisin kuin missä tahansa muussa lajityypissä, satuelokuvassa tämä ei häiritse – päinvastoin.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-paaministeri

Pääministeri on mustan maagikon perikuva.

Kuningas suree menetettyä vaimoaan niin syvästi, että vajoaa lopulta täydelliseen lamaannukseen. Lopulta hän päättää poistattaa kivistävän sydämen rinnastaan. Linnan hovi tekee työtä käskettyä, ja pian kuningas on loitsittu sydämettömäksi. Nyt onkin helppo arvata, mikä tarinan opetus on: sekä ilo että suru ovat lähtöisin ihmisen sydämestä, ja ilman sydäntä ihmisen elämästä tulee tyhjää ja merkityksetöntä. Menee kuitenkin hyvä tovi ennen kuin Kuningas oivaltaa tämän.

Minulla ei ole mitään hajua, kuinka syvällisesti Mika Waltari oli perehtynyt okkultismiin tai esoteriaan; elokuvan perusteella voisi arvella, että ainakin jossain määrin. Miten vain, Kuninkaan hahmo heijastelee suorastaan oppikirjamaisesti ihmisen eri olemuspuolia – tunnetta ja älyä – ja niiden välistä kuilua. Elokuvissa tai kirjallisuudessa törmää nykyään harvoin hahmoihin, jonka jokin olemuspuoli yksinkertaisesti katoaa kokonaan ja jonka maailma joutuu tämän seurauksena epäjärjestykseen, mutta saduissa tällaisiin asetelmiin törmää sentään silloin tällöin.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-miehet

Mies Vihainen, prinssi, Mies Ovela ja Mies Väkevä pyrkivät kuninkaan puheille. Luukusta kurkkaa Vartija eli tutummin Pirkka-Pekka Petelius.

Kuten Lumikuningattaressa, myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -elokuvassa hahmot edustavat tyyppejä – tai arkkityyppejä, voisi kai sanoa. Yksikään hahmo ei ole täyteläinen, ”todellinen” henkilö, vaan jokainen on olemassa vain kuvastaakseen yhtä luonteenpiirrettä. Mukana ovat Mies Väkevä (Markku Blomqvist), Mies Vihainen (Erkki Saarela) ja Mies Ovela (Asko Sarkola), joiden nimet ilmaisevat suoraan, mistä hahmossa on kyse. Pääministerin (Heikki Kinnunen) nimi on sentään melko neutraali (sana ”pääministeri” on alkanut symboloida absoluuttista pahuutta vasta Juha Sipilän valtakauden myötä). Katsojalle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hän symboloi äärimmäistä vallanhalua ja itsekkyyttä; sen verran voimakkaasti hahmon elekielessä ja vaatetuksessa asiaa alleviivataan.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-laakkeet

Kuningas syö kiltisti vitamiininsa. Vaikka asiaan ei suoraan viitata, jatkuvassa pillerinmussutuksessa taitaa olla kyse luontaistuotteita vahvemmista aineista.

On hauska nähdä elokuvassa monia nuoria näyttelijöitä, jotka ovat myöhemmin nousseet suomalaisten näyttelijöiden eturiviin: Aino Seppo Prinsessana, Erkki Saarela Mies Vihaisena, Vesa Vierikko Synkkänä Ratsastajana, Heikki Kinnunen Pääministerinä, Niko Saarela Taikurin Oppipoikana ja Pirkka-Pekka Petelius pienessä sivuroolissa Vartijana. Useimpien suomalaisten kasarielokuvien näyttelijäkaartiin mahtuu vain pari tekijää, jotka ovat jatkaneet myöhemminkin elokuvien parissa. Jostain syystä tähän elokuvaan on kuitenkin valikoitunut poikkeuksellisen monta näyttelijää, jotka ovat sittemmin tehneet pitkän uran.

Juuri tällaisia elokuvia lasten pitäisi katsoa.

*****

Kategoria(t): Elokuva-arvostelu | Avainsanat: , , , , , , , , , , | 4 kommenttia

Kiitos Lahti 2006–2016

Lahti,

olet ollut koko ikäni minulle Kaupunki isolla K:lla; se kaupunki, johon on suunnattu, kun kaupunkiin on ollut asiaa.

Sinä olit suuri ja vilkas verrattuna omaan kotipaikkaani, jonka keskusta kuihtui jo 90-luvulla R-kioskiin ja kahteen markettiin. Melkein koko ysärin ajelimme perheen kesken pari kertaa vuodessa Paavolan Cittarin parkkipaikalle ja otimme suunnaksi Trion nelivärisen valomainoksen. Hieman vanhempana liikennevälineeksi vaihtui bussi, joka toi minut vanhalle linja-autoasemalle – juuri sille, joka seisoo nyt tyhjillään. Istuimme tyttöjen kesken Trion suihkulähdeaulassa (oliko se edes suihkulähde vai pelkkä samea vesiallas?) ja söimme sen jälkeen Mäkkärissä katkarapusalaattia. Pari vuotta myöhemmin ostin alakerran Free Record Shopista ensimmäiset Cureni, My Dying Brideni, Mortiisini ja Immortalini.

Vuosituhannen alkupuolella lähennyimme nopeasti, sillä aloitin opinnot yhdessä lukioistasi. Halusin irrottautua vanhoista kuvioista, ja sosiaalinen elämäni siirtyi käytännössä kokonaan Lahteen. Uudet, lahtelaiset koulukaverit olivat avoimempia maailmalle kuin kotikulmieni nuoret. Lahtelaiset olivat värikkäitä ja kiinnostavia. Tunsin itseni mutaiseksi maalaishiireksi.

Jäin lähes joka aamu koulumatkalla istumaan hetkeksi kaupungintalon puistoon (vaikka tiesin, että myöhästyn ensimmäiseltä tunnilta) ja katselin, kuinka sinä heräsit. Talveksi puiston penkit vietiin pois, ja silloin istuuduin kaupungintalon puoleisen patsaan portaille. Noissa puiston vastakkaisiin päihin sijoitetuissa patsaissa on suurta symboliikkaa.

lahti-kaupungintalo-puisto

Kaupungintalon puisto. Kuva: Tomi Hokkanen, CC BY-SA 3.0.

Lukio kului hitaasti, ja samalla aivan liian nopeasti. Sinä iltana vuonna 2006, kun oikorataliikenne Lahden ja Helsingin välillä käynnistyi, join lasillisen Pere Kermann’sia Oldissa ja oksensin keskelle Aleksanterinkadun jalkakäytävää. Se oli ensimmäinen ja samalla viimeinen julkinen oksennukseni. Viikkoa tai kahta aikaisemmin olin täyttänyt 18.

Hieman ennen syksyn ylioppilaskirjoituksia kävin tyhjenevässä mutta aurinkoisessa Karirannassa ja dippasin ranskanleipää Lidlistä ostettuun tuorejuustopurkkiin. Kun ylioppilaskirjoitusten ensimmäinen rasti oli ohi, muutin pois lapsuudenkodistani pieneen soluhuoneeseen Vapaudenkadulle. Muuttoa seuraavana päivänä menin kaupungintalon puistoon istumaan, vaikka satoi, ja kuuntelin mp3-soittimesta Coilia. Siitä on kulunut nyt lähes päivälleen 10 vuotta.

Vasta silloin sinun asemakaavasi ja identiteettisi alkoivat tulla kunnolla tutuiksi.

lahti-kaupungintalo

Lahden kaupungitalo yöllä. Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0.

Soluhuoneeni neliönmuotoisesta ikkunasta näkyi pimeinä iltoina Askon valomainos. Elin ranskanperunoilla, uunipuurolla ja säilykechileillä. En omistanut edes kunnon verhoja, kirjoituspöytää tai sänkyä. Ainoa huonekaluni oli raskas lipasto (joka valitettavasti on seurannut minua nykyiseen asuntooni asti ja josta en vain millään pääse eroon). Nukuin lattialla vaahtomuovipatjalla. Asetin pöydättömän pöytätietokoneeni patjan jalkopäähän, jolloin pystyin käyttämään konetta makuultani. Jo parin kuukauden kuluttua aloin kärsiä pahoista selkäongelmista, ja samalla opin, että lattialle asetettu keskusyksikkö imee pölyä sisäänsä kuin imuri. On se jännä.

Lukion päätteeksi feilasin ylioppilaskirjoitukset (yleisarvosana eximia ja vain yksi laudatur) ja kevään pääsykoerumban huolella, mikä tarkoitti käytännössä välivuotta. Olisin mieluusti jo muuttanut Turkuun tai Helsinkiin, mutta yhden lisävuoden kuluttaminen sinun hoodeillasi ei sinänsä haitannut. Muutin opiskelijasolusta yksiöön Upon sillan viereen. Silloinen poikaystäväni asui Liipolassa, joten Möysä-Saksala-Kerinkallio-akselin iii-haa-nat pyöräilyreitit tulivat hyvin tutuiksi. Hiki nousee otsalle, kun ajattelen Liipolanmäkeä.

Lahden neofolk-skene, johon kuului noihin aikoihin noin viisi tai kuusi henkilöä, vietti perjantai-iltoja munaliköörin, absintin ja grilliruuan parissa kaupungin itäosissa Suruaikaa ja Tuhatta Kuolemaa Sekunnissa kuunnellen. Eräs meistä järjesti vuokrayksiössään Ruolassa ihania syksyntuoksuisia illanistujaisia, joihin kuului silloin tällöin sivistynyt pique-nique Joutjärven rannalla. Yksiö sijaitsi seitsemännessä kerroksessa yhdessä niistä korkeista taloista, joita nimitetään Seitsemäksi veljekseksi. Näköala oli niin upea, että meinasin kerran pudota ikkunasta. Hupsista.

Ne olivat ihania, kamalia aikoja.

Tuli se taantuma, jonka keskellä kuulemma vieläkin elämme. Tuoreen ylioppilaan oli mahdoton löytää sinun talousalueeltasi sellaisia töitä, joista olisi jotakin maksettu. Hankalaa se taisi olla missä tahansa, mutta täällä niihin aikoihin vielä hankalampaa kuin missään muussa Suomen suurista kaupungeista. Ikätoverini saivat opiskelupaikkoja Helsingistä, Tampereelta, ulkomailta, kuka mistäkin, ja lähtivät. Sinä tyhjenit.

Välivuoden kevätkuukausina pänttäsin pääsykokeisiin raivoissani. En olisi kestänyt toista vuotta peräkkäin tyhjää ja laiskaa olemassaoloa. Hain seitsemään oppilaitokseen. Kuukauden ajan posti toi hyväksymiskirjeitä, ja arvoin pitkään Helsingin ja Tampereen yliopiston välillä. Silloin tuntui selvältä, että muutan pois. Päädyin Helsingin yliopistoon, koska ”Helsinkiin on helpompi muuttaa”. WTF was I thinking, mietin nyt, sillä enhän minä Helsinkiin koskaan muuttanut. – Olen pohtinut paljon sitä, millaista elämästäni olisi tullut, jos olisinkin valinnut Tampereen. Hetken mietittyäni totean aina, ettei kannata; se tulevaisuus meni jo kauan sitten.

Viiden vuoden ajan tuijotin Z-junan ikkunasta maisemia Lahden ja Helsingin välillä. Keväisin tulviva virta Mäntsälän lähellä sijaitsevan laakson pohjalla oli kaunis kuin helminauha, ja on se sitä kai vieläkin. Yhtäkkiä huomasin olevani maisteri.

Samalla sinä muutuit yhä nopeampaa tahtia. Kouvola-henkinen ysäriankeus alkoi väistyä uusien valomainosten ja tuoreen asvaltin tieltä. En tajua, millä rahalla niitä oikein rakennettiin. Trio sulkeutui pitkäksi aika, ja kun se avattiin uudelleen, ei sitä meinannut tunnistaa entisekseen. Suihkulähdeaulassa ei ollut enää suihkulähdettä. Tori jyrättiin parkkihallityömaan alta yli vuodeksi. Sen jälkeen olet elänyt jatkuvassa muutoksessa. Tälläkin hetkellä ydinkeskustassa on käynnissä neljän sadan metrin aidat: joka aamu arvuuttelen, mistä kohtaa tällä kertaa pääsen Aleksanterinkadun toiselle puolelle. Salpurin kisat kalpenevat tämän rinnalla. Kuka kaipaa hyppytorneja, kun meillä on tämä ihana työmaa, joka tekee jokaisesta kauppareissusta tehokkaan urheilusuorituksen ja suuren seikkailun?

lahti-vanha-linja-autoasema

Vaikka vanha linja-autoasema on kolkko, tulee tätä näkymää ikävä. Linja-autoliikenne siirtyi Matkakeskukselle alkuvuodesta 2016. Toivottavasti vanhalle asemarakennukselle ei käy huonosti. Kuva: Tomi Hokkanen, Public Domain.

Samalla kun katukuvasi uudistui, tehtiin myös muita, suurempia muutoksia. Elokuvan ja valokuvan koulutus loppui Lahdessa. Taideinstituutti lakkautettiin. Aluksi ajattelin, että hyvä vaan, kulttuuriväkeä valmistuu Suomessa aivan liikaa. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun huomasin, että mitä nämä muutokset saivat käytännössä aikaan: Lahdessa ei ollut enää juuri mitään, mikä vetäisi nuoria puoleensa. Taideinstituutti ja Muotoiluinstituutin vanhat linjat eivät olleet tärkeitä pelkästään niiden nuorten kannalta, jotka opiskelivat tai halusivat opiskella niissä; ne vetivät ympärilleen muita nuoria, tekivät sinusta eloisan ja tuoreen.

”Lahti on vähän kuin Silja Europe, se pitää vaa juoda hauskaksi”, ovat Lahti-blogin pitäjät kertoneet YleX:n haastattelussa. Se on totta. Minä olen jo kauan ollut liian vanha tähän. Vain harvoilla pari-kolmekymppisillä on mitään syytä jäädä. Sinä rapistut. En tiedä, mikä tässä meni pieleen, mutta jotakin tehtiin väärin.

Tai sitten tämä on vain laskua ennen uutta nousua. Ehkä sinä oletkin seuraava Kallio.

Lahti, minä jään kaipaamaan sinua monesta syystä. Tässä niistä muutamia:

Puistot ja luonto. Jos Kotkaa ei oteta laskuihin, Suomesta tuskin löytyy Lahtea vihreämpää kaupunkia. Puistoja ja polkuja on joka puolella.

Sarvilevyt. Ostan musiikkia harvoin (tiedätte varmaankin miksi), mutta kun ostan, ostan sen Sarvilevyistä. On käsittämätöntä, kuinka näin marginaaliseen musiikkiin (äärimetalli, industrial, noise, ambient, neofolk &cet.) keskittynyt levykauppa selviää hengissä sellaisessa tavallisten ihmisten kaupungissa kuin Lahti. – Kaupungissa on myös Levykauppa Äx, mutta en aio asioida liikkeessä, jonka näyteikkuna väittää minun olevan kakkapylly.

Ravintolatarjonta. Mariankadun klassinen Sinuhe-kahvila, rento ja perinteinen Hanhenpoika-baari ja keskustan kolme kovaa nepalilaista ravintolaa: Himnadi, Royal Gurkha ja oma suosikkini Pikku Makalu. Ja siis hei, Torvi. Vuosi sitten toimintansa lopettanutta Roosteria on ollut ikävä jo pitkään; se oli Lahden paras baari.

Harjukadun ja Onnelantien pienkerrostalot. Helvetti, että Puu-Paavola pitikin tuhota. Onneksi Harjukadulle ja Onnelantielle jäi pieni pala arkkitehtoonista historiaa.

Välimatkat. Lahden julkisen liikenteen hinta-laatusuhde on tunnetusti huono, mutta mikäs ihme se on, kun kaikki on niin lähellä. Minnekään ei tarvitse kävellä varttia pidempään.

Lahden melkein koko keskusta.

Lahden melkein koko keskusta. Kuva: Macs24, CC BY-SA 3.0.

Vesi. Kuuluneen vuoden aikana olen saanut muistutuksen siitä, miten kamalaa kuraa Helsingin vesijohtovesi on verrattuna Lahden veteen. Siksi olen raahannut mukanani neljää Lahden ihanalla vedellä täytettyä puolen litran juomapulloa joka ikisenä toimistopäivänä. Ne painavat ja ovat hankalia, mutta Lahden vesi on sen arvoista.

Kirjastokino. Sarjan suunnitteleminen ja elokuvien alustaminen on ollut mahtavaa, ja toivon, että kinoja jatketaan senkin jälkeen kun minä poistun kuvioista. Tavallaan on helpotus, kun alustusten suunnittelu jää pois päiväjärjestyksestä (yksi asia vähemmän täyttämässä muutenkin tukkoista kalenteria), mutta kyllä tätä hommaa ikävä tulee.

Ristinkirkko Lahti

Lahden Ristinkirkon torni tuo mieleen Mustan tornin, jossa asuu Sauron.
Kuva: Htm, CC BY-SA 3.0.

Lahti, nyt minä lähden. Moni asia elämässäni muuttuu – asunto, kaupunki, työpaikka. Olen innoissani ja hiukkasen kauhuissani, kuten aina kohdatessani suuria muutoksia. Luovun tutuista, tylsiksi käyneistä ympyröistä ja asunnosta, jossa olen asunut melkein kahdeksan vuotta. Mitä seuraavaksi? Millainen uusi kotimme on todelliselta luonteeltaan? Millaiseksi sosiaalinen piirimme vakiintuu? Keitä uudessa kaupungissa asuvia tuttuja alan tavata säännöllisesti, keitä en? Miltä kaupungin vesijohtovesi maistuu? – Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Minä tunnen ja tiedän, että tämä on hyvä muutos.

Lahti, sinulla tulee aina olemaan erityinen paikka mielessäni ja sydämessäni. Minä kasvoin räkänokkaisesta teinistä aikuiseksi Lahdessa. Kymmenessä vuodessa olen oppinut tuntemaan sinut läpikotaisin.

Vaikka olet ruma ja rupinen, minun tulee sinua ikävä. Onneksi me tapaamme vielä.

Näkemiin!

Kategoria(t): Muuta | Avainsanat: , | 4 kommenttia